Autoretkellä Itärannikolla (osa 2)

Seuraavat neljä päivää olimmekin Brunswick Headissa, jotta pääsimme päivisin surffaamaan Byron Bayssa. Oli aika kokeilla sitä itseään! Ensimmäisenä aamuna menimme Byron Bayhin etsimään lautavuokrauskauppaa. Kun löysimme mielestämme edullisen kaupan, vuokrasimme sieltä laudan kolmeksi neljäksi tunniksi. Iso lasikuitulauta kainaloon ja rannalle — mieli varustettuna kaikilla salakuunnelluilla ohjeilla. :) Siitä alkoikin sitten surffauksen opettelu.

Byron Bay

Byron Bay 2

Ensimmäisenä päivänä todellinen surffaaja oli Jennika päästen laudan päälle kerran. Tunne oli molemmilla hieno, sillä laudan päälle pääseminen ei ole mitään helppoa hommaa vasta-alkajalle, joka ilman opastusta yrittää temppuilla laudalla. Jukalla taasen ei onnistunut kertaakaan. Suurin osa päivästä kuitenkin meni molemmilla niin sanotun ”nosediven” eli nokkasukelluksen kokemiseen. Aaltojen imu oli kyseisenä päivänä tietynlainen ja aallot rikkoutuivat melko nopeasti. Tämä aiheutti sen, että aaltoihin pääseminen oli meille luonnollisesti vaikeaa ja yleensä yritimme lähteä aallon mukaan liian myöhään --> nokkasukellus. Opimme myös, että aloittelijana ei kannata itse asiassa oikeita aaltoja edes yrittää napata, vaan mieluummin kokeilla vain valkoisia jo rikkoontuneita aaltoja. Noh, Byron Bay oli kuitenkin loistava paikka surffaamisen aloittamisee sillä siellä oli niin pitkästi matalaa, että ei tarvinnut opetella melomista heti, vaan hypätä sopivan tilaisuuden tullen laudan päälle — ja nokkasukeltaa kuten jo kerrottiinkin.:)

Toisena päivänä kävimme jälleen vuokraamassa laudan: tällä kertaa viideksi tunniksi. Jukka aloitti tällä kertaa päättäväisenä ja ensimmäinen aalto tuotti tuloksen: ylösnousemus ja seisonta. Loppupäivä meni ihan mukavasti vuoroja vaihdellessa: muutaman kerran molemmat pääsivät seisomaan laudan päälle. Päivä itsessään oli kaunis ja aallot hyvät. Byron Bayssa ainut huono puoli oli ns. crowd factor eli ihmisfaktori eli ihmismäärä vedessä ja ei niin surffarien määrä vaan uimarien määrä. Aloittelijan taidoilla uimareiden väistely ei ollut mitään helpointa hommaa: välillä vähän jännitti aallon työntäessä eteenpäin, että osuuko. Viiden tunnin sessio oli kuitenkin ehkä hieman liikaa, sillä aika lailla oli paukut poissa iltasella.

Kolmantena päivänä otimme vain kolmen tunnin session ja päätimme kokeilla niin sanottua soft boardia (pehmeä lautaa eli pehmistä), koska se on yleisemmin aloittelijoille tarkoitettu lauta ja kuulemma sen päällä on todella helppo seistä. Tämä ei tällä kertaa pätenyt kuitenkaan meihin, sillä pehmis ei tuntunut ollenkaan omalta. Jukka ei päässyt tuona päivänä kertaakaan laudan päälle, kun taas Jennika muutaman kerran. Molemmat olivat kuitenkin sitä mieltä, että pehmis ei ollut meidän juttumme ainakaan Byron Bayssa. Sekin oli outoa, että pehmiksen pitäisi olla pitävämpi, mutta me liukastuimme tämän tästä sen päältä pois. Lasikuitulaudan vaha oli paljon pitävämpää kuin pehmiksen vahaamaton pinta. Lisäksi pehmyt lauta oli myös tuulelle paljon alttiimpi: sen kantaminen ei ollut kovin helppoa puuhaa. Tämä päivä ei siis mennyt kummallakaan ihan putkeen.

Byron Bayn surffauspäivien viimeisenä aamuna otimme allemme jälleen kerran lasikuitulaudan. Tämä olikin hyvä valinta, sillä valkopääaaltojen nappailu onnistui ”entiseen malliin” kolmen päivän huikealla kokemuspohjalla. Vaikkakin käteen jäi kasa mustelmia, haavoja hieraantumisesta, litrakaupalla suolavettä nenässä/korvissa/suussa/päässä, varastetut/kadotetut aurinkolasit, oli surffaaminen kyllä sen arvoista. Meitä todellakin puraisi surffikärpänen ja jäimme mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa kertaa. Ja niin, iso kiitos kuuluu Brunswick Headsin Couchsurfing isännillemme Evalle ja Shannonille, että saimme olla heidän luonaan ja joka aamu suunnistaa Byron Bayhin, 15 min ajomatkan päähän, surffaamaan.

Jennikan ekat onnistumiset

Jukan ekat onnistumiset

Kyllä siinä on ruhje! sanoo Jennika

Tältä sen pitäisi näyttää

Muuten aika Brunswick Headsissa sujui melko rauhallisissa merkeissä. Iltaisin tuli käytyä kävelyllä kerran kahdestaan, kerran Evan kanssa (Shannon oli melkein aina iltavuorossa) Brunswick Headin superhiljaisessa kylässä. Kun kävimme kahdestaan, istuimme rannalle olevalla aallonmurtajalla melkein pari tuntia katsoen aaltojen tyrskeitä pimeässä pelkässä kuunvalossa. Evan kanssa kävellessämme juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Ja yhtenä iltana missattiin puunhakkauskisa. Menimme paikalle liian myöhään. Kisat olivat juuri loppuneet. Jäi harmittamaan. Ei niinkään se itse kisa, vaan se, että olisi päässyt nuuhkimaan pikkukylään järjestetyn tapahtuman tunnelmaa.

Brunswick Heads yöllä

Unohdimme ottaa kuvan eli Eva

Yhtenä iltana kävimme Broken Head Reserven kansallispuistossa käppäilemässä merenrantakallioilla, jotka hyvin paljon muistuttivat meitä maisemista elokuvassa Taru Sormusten Herrasta: vihreää kumpuilevaa maastoa. Paikka, jonka haluaisi olevan siellä, missä asuu. Se olisi paikka, johon voisi mennä rauhoittumaan mereltä tulevaan lempeään tuulenvireeseen ja hiljaisuuteen. Oli kyllä kiva paikka. Bonuksena kaukana näkyi ranta, jossa näimme muutaman surffarin nappailevan melkoisia aaltoja voitonkiljahdusten saattelemana.

Broken Head Reserve

Broken Head Reserve 2

Eli siis viimeisenä päivänä surffauksen ja Evan ja Shannonin hyvästelyjen jälkeen matkamme jatkui hieman takaisin päin kohti Palm Beachia, jossa oli meidän seuraava yöpymispaikkamme. Päivän aikana kuitenkin ehti tehdä pieniä koukkauksia, jottei matka olisi ihan vain paikasta A paikkaan B matkustamista; pitäähän välissä olla myös vähän muutakin. Aluksi ajoimme Natural Bridgen (luonnolinen silta) luonnonpuistoon. Siellä oli veden koveeraama luola, jonne vesi tuli katossa olevan reiän läpi. Ihan hieno paikka se oli, varsinkin se luola. Siellä oli sellainen pysähtynyt ja hieman aavemainen tunnelma. Lisämaustetta atmosfääriin toi luolan katossa asustelevat lepakot ja niiden lentely ympäriinsä.

Natural Bridge eli luonnollinen silta

Sama sisältäpäin

Toinen paikka, jossa ehdimme käydä, oli Springbrookin kansallispuisto. Se oli paikka, joka oli jo hieman korkeammalla. Tie sinne oli melkoista mutkittelua ja ylöspäin nousemista. Meinasi Huyndailla olla moottori kovilla. Välillä nousu oli jotenkin niin jyrkkää, että autolla kykeni ajamaan korkeintaan 40 km/H: ei sillä olisi lujempaa päässyt. Itse puistossa köröttelimme läpi näköalapaikkoja (osa niistä oli puiden vuoksi umpeenkasvaneita eikä niistä nähnyt mitään). Paras oli viimeinen, ihan nimensäkin puolesta: Best of All Lookout (Kaikista paras näköalapaikka). Sieltä näkyi Gold Coastin rannikko korkeine pilvenpiirtäjineen horisontissa. Loppuosa Springbrookista oli sitten näköalapaikkoja vesiputouksille.

Kaikista paras näköalapaikka eli Best of All Lookout

Olihan se ihan hyvä näköalapaikka

Twin Falls

Rainbow Falls

Illaksi siis suunnistimme Gold Coastille, tarkemmin ottaen Palm Beachille. Siellä olimme yötä Farian ja hänen poikaystävänsä Rickin luona. He asuivat semmoisessa rantatalossa, josta takaparveke avautui suoraan rannalle. Kun tulimme perille pienien ohiajelujen jälkeen (Australiassa ei joskus onnaa teiden löytäminen, varsinkin jos satut ajamaan väärällä puolella tietä), paikalla oli vain Faria. Hän sanoi, että Rick tulee pian, sillä hän oli vapaasukeltamassa ja samalla kalastamassa illallista. Kun Rick ilmestyi paikalle, hän sanoi melkein saaneensa ison makrillin, mutta se oli päässyt karkuun. Oli hän kuitenkin saanut muita pienempiä kaloja. Joten ennen nukkumaan menoa illastimme heidän kanssaan grillattua kalaa ja kengurupihvejä (he halusivat syödä vain vapaina olevien eläimien lihaa kuten juuri kalaa ja kengurua).

Rick, Faria ja me

Toinen päivä Palm Beachilla alkoi aamusurffaussessiolla suoraan Farian ja Rickin merenrantatalon takapihalla eli merellä. Surffilaudat nappasimme mukaan Farian ja Rickin sisätiloissa olleesta telineestä: laudat olivat meidän taitotasolle aivan liian pienet ja sen huomasi kyllä: ei meinannut onnistua millään mikään. Lisäksi aallot olivat aivan liian suuret meille ja ranta oli äkkisyvä, joten meidät piti yrittää meloa kauemmas saadaksemme edes yrittää aaltoja. Eihän siitä mitään tullut. :) Palasimme noin tunnin session jälkeen takaisin talolle. Faria oli ottanut naapurin pienen koiran hoitoon ja ehdimme todistaa pienen paon: koira oli silmän välttäessä lähtenyt vilkkaan tien varteen omille seikkailuille. Onneksi saimme sen kiinni.

Karkulainen

Surffilauta kainaloon...

...ja takaovesta ulos!

Päiväksi lähdimme kiertelemään lähialueiden luonnonpuistoja, kuten Binna Burraa ja Mt. Tamborinea. Binna Burran saavutimme ensin erittäin mutkaisen tien jälkeen vain kuullaksemme, että luonnonpuisto oli oikeastaan pelkkiä erittäin pitkiä (10 km -->) kävelyreittejä täynnä. Meillä ei ollut oikeastaan aikaa lähteä koko päiväksi kävelemään, vaikka jos aikaa olisi ollut, olisimme mielellään sen tehneet. Joten ajoimme mutkaisen tien takaisin ja suunnistimme Mt. Tamborinelle.

Mt. Tamborinella olikin sitten jälleen kerran nähtävänä muutama vesiputous. Ihan mukavia olivat. Mutta parasta, mitä Mt. Tamborinella oli meille tarjota, oli shoppailumahdollisuudet: nimittäin yksityisten ihmisten tienvarsikojut hedelmineen ja vihanneksineen. Mukaan tarttui avokadoja, tamarilloja (emme tienneet ostaessamme mitä olivat nämä punaiset hedelmät), sipulia, chokoja, tomaattia, banaaneja, nektariineja jne. Aivan parasta oli, kun kojuja tuli vastaan joka puolella ja sai pysähtyä katsomaan, että mitäköhän täältä löytyy. :) Meillä oli muutenkin tarkoitus tehdä Farialle ja Rickille ruokaa, joten vihannekset tulivat tarpeen.

Matkalla Mt. Tamborinelle

Vain vesi ja kuplat puuttuu

Curtis Falls

Alkoi tulla ilta ja aloimme suunnistaa takaisin Palm Beachille. Meiltä puuttui enää voi, jotta pystyimme valmistamaan haluamaamme ruokaa. Voin hakeminen osoittautua yllättävän vaikeaksi tehtäväksi, ja hieman hukassa ollessamme Gold Coastin teillä päädyimme virhearvion ja eksyksissä olemisen vuoksi ajamaan punaisia päin ja saamaan sakot (valot välähtivät). Että meitä otti päähän! Noh, ei voinut mitään, elämä ei aina mene juuri niin kuin haluaa, vaikka nimi olisi Kikka Korea tai Jussi Pattitussi. Voi löytyi lopulta ja pääsimme takaisin tekemään illallista isännillemme: perinteisiä suomalaisia kengurulihapullia. Hyviä tuli! Loppuilta tuli siinä sitten syötyä ja pelattua korttia hostiemme ja heidän kavereidensa kanssa. Yksi heistä oli kanadalainen, joten jääkiekkokin tuli sivuttua aihealueena.

Autoretkellä Itärannikolla (osa 1)

Olimme löytäneet sopivan hintaisen auton retkeämme varten ja vastauksia monilta couchsurfing ihmisiltä, joten jonkinlainen runko meillä oli retkeä varten kasassa. Aluksi olimme miettineet, että otamme auton vain viikoksi, mutta jo varattuamme auton netissä kävimme parin päivän päästä autovuokraamon toimistolla pidentämässä varauksemme kahdeksi viikoksi. Sitten siis koitti päivä, että auto alle ja menoksi!

Sinne jäi Surfers Paradise

Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Byron Bayn lähellä paikassa nimeltä Mullumbimby. Meidän päivän ohjelmana oli siis ajella Surfers Paradisesta Byron Bayhin ja illaksi yöpymään Mullumbimbyyn. Kun aloimme ajaa etelää kohti, otimme vapauden pysähtyä paikassa nimeltä Tweed Heads. Ajoimme kylän yllä olevalle kukkulalle ja kiertelimme kävellen hetken verran rantakallioilla aaltojen törmätessä hurjalla voimalla niihin. Kukkulan yllä näimme aboriginaalin maalailevan tauluja; pitihän sitä käydä katsomassa. Meidän ihmetykseksemme hän rupesi kyselemään, tiedämmekö mitään aboriginaalien kulttuurista. Vastasimme, että emme hirveästi. Noh, siinähän menikin mukavasti seuraavat puolitoista tuntia, kun Dean niminen aboriginaali kertoi kaiken maan ja taivaan väliltä heidän kulttuuristaan (mies tiesi myös Suomen ja Venäjän välisestä sodasta ja Molotovin cocktaileista). Opimme esimerkiksi, että palaavalla bumerangilla harhautetaan lintuja luulemaan bumerangia haukaksi. Sitten, kun lintuja on harhautettu ja ne on saatu kokoon, pienemmillä bumerangeilla yritetään saada osumia mahdollisimman moniin lintuihin. Oli erikoisen mielenkiintoinen tovi. :)

Tweed Heads

Pärskettä kallioilla

Dean, aboriginaali

Seuraavaksi jatkoimme Byron Bayhin, jossa viruimme rannalla muutaman hetken kuunnellen laineen liplatuksia, hippien soittamaa musiikkia ja katsellen melkoisen typerää performanssitaiteilijaa. Iltaa oli vielä jonkun verran jäljellä ja kävimme Byron Bayn majakalla kävelemässä ja ottamassa muutamia kuvia. Vahingossa osuimme myös Australian itäisimpään niemennokkaan. :) Ja illaksi tekstiviestin välityksellä annettujen neuvojen turvin ajoimme pimeällä tiellä Mullumbimbyn kylän laitamille pienelle maatilalle Brianin, Claudinen ja heidän pienen poikansa, Orionin luokse (parivuotias pikkupoika, joka viiletti ympäriinsä munasillaan tyytyväisenä).

Ranta ilta-auringossa

Byron Bayn majakka

Kallioulkonema majakan lähistöllä

Hyvin nukutun yön jälkeen oli edessä seikkailupäivä. Edellisenä päivänä Byron Baysta ostettu Hayman's Adventure -kartta antoi meille mahdollisuudet seikkailla lähiympäristössä mielin määrin, koska siihen oli merkitty joka ikinen tie mitä alueelta löytyi. Lisäksi se sisälsi pieniä yksityiskohtia: uimapaikat oli merkitty tai isommat hedelmien myyntipaikat tienvarrella. Aloitimme menemällä Brunswick Heads nimiseen kylään, jossa oli markkinat ja mukaan jäi kilon purkki paikallista hunajaa, jonka mehiläiset olivat keränneet Coolibah puista. Hunajan myyjä antoi meidän maistella eri kasvien/puiden kukinnoista tehtyjä hunajia. Täytynee sanoa, että hunajissa on eroja!

Iloinen hunajan omistaja

Luonnonkauniita maisemia katsellessa ajon lomassa löysimme itsemme paikasta nimeltä Minyon Falls. Siellä oli todella korkea vesiputous. Rauhalliset maisemat niin ylhäältä kuin myös alhaalta, jonne kävelimme sademetsän läpi muutaman kilometrin matkan. Alkumatka sujui melko leppoisasti, mutta loppumatkan kiviset esteet ja pieni epävarmuus reitistä saivat hien mukavasti pintaan. Perillä putouksen aiheuttama viileys ja aukea paikka olivat juuri sopiva viilentäjä itsensä hikeen saaneille matkalaisille. Uimaan emme tällä kertaa kuitenkaan menneet. Takaisin kävellessä Jennikakin sai kokea ensimmäistä kertaa iilimatojen suurenmoisen maailman: yksi pieni iljetys oli kiivennyt säärtä pitkin ja alkanut aterioimaan maksamatta. :) Vaikka meille kokemus oli erittäin mukava, asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Tällä paikalla oli ilmeisesti aboriginaaleille suuri merkitys, sillä ylhäällä olleen näköalapaikan lattiaan oli kirjoitettu teksti, joka kertoi, että kyseiseltä paikalta oli työnnetty ihmisiä alas ihan tarkoituksenmukaisesti silloin, kun aboriginaaleja kohdeltiin vielä ihmisistä poikkeavana ilmiönä.

Matkalla Minyon Fallsille

Minyon Falls ylhäältä

Siellä se siintää!

Minyon Falls alhaalta

Me ja Minyon

Iltapuhteeksi ajoimme vielä paikkaan nimeltä Koonyum Range. Siellä vuokra-automme joutui kyllä ehkä alueille, johon kaksivetoisen auton ei pitäisi joutua: pitkä hiekkatie, joka lopulta muuttui erittäin huonokulkuiseksi tieksi. Jossain vaiheessa jätimme auton metsän reunaan ja jatkoimme kävellen karttaan merkitylle näköalapaikalle. Oikeastaan ”virallista” semmoista ei siellä ollut, vaan kurkimme laakson yli paikasta, jossa ei ollut mitään suojakaiteita (niin kuin yleensä on). Illaksi ajoimme takaisin Mullumbimbyyn ja juttelimme Claudinen kanssa matkailusta Orionin ollessa jo nukkumassa. Brian auttoi meitä tekemällä meillä mudmapin eli mutakartan eli listan ranskalaisia viivoja paikoista, jotka hän koki hienoiksi, visiteeraamisen arvoisiksi paikoiksi. Tämän kyseisen paperilapun avulla saimmekin paljon vinkkejä, mihin tulevina päivinä kannattaisi mennä. Kiitokset siis Brianille ja Claudinelle kaikesta! :)

Matkalla Koonyum Rangelle

Vaikeakulkuinen tie

Avara maisema

Me, Claudine, Brian, Orion ja krokotiili

Seuraavana aamuna heräsimme puhelimen soittoon. Edellisenä iltana meillä ei ollut vielä tietoa mihin menisimme seuraavaksi. Olimme lähettäneet yhden lisäpyynnön Couchsurfingiin ja kyseinen isäntä, Peter, soitti heti aamulla, että hänen luokseen passaa illalla tulla. Hienoa! Hyvillä mielin lähdimme ihmettelemään lähiympäristön maisemia.

Ensin ajelimme pitkin tietä, jossa ylitettiin semmoinen pieni joki (creek) ainakin 20 kertaa ja useampi ylityksistä oli pienen tulvan vallassa. Jennika kävikin kävelemällä monesti testaamassa etukäteen ylityksen, että pikkuautomme ei lähde tulvaveden mukaan (ehkä vähän liioittelua). Loppujen lopuksi tie vain loppui ja siellä oli kyltti, että: ”Yksityisalue. Ei läpikulkua.” Sehän tarkoitti, että ajoimme sitten vain takaisin. :)

Laidunmaisemia matkalta

Jennika tiedustelee

Pikkutulvaa ylityksessä

Koska oli kuuma päivä, etsimme kartalta sopivan uimapaikan. Päätimme käydä siellä vilvoittautumassa ennen kuin jatkoimme matkaa Protestor Fallsille. Se oli ilmeisesti paikka, jossa radikaali (mielenosoittajat + ketjut + puu) metsiensuojelu mielenosoitus tuotti ensimmäistä kertaa hedelmää. Puut jäivät kaatamatta ja kaunis luonto, erittäin kaunis sellainen, säilyi. Tie sinne oli melko pitkä, koska se oli soratie ja melko mutkainen. Ajomatka kuitenkin palkittiin pienellä sademetsän läpikävelyllä ja itse vesiputous oli aika mahtava. Aurinko paistoi juuri sopivasta kulmasta ja muodosti veden kanssa pienen sateenkaaren vesialtaan eteen. Ja kun sitä asettui vesisuihkun alle, säteet taittuivat niin, että ympärillä näkyi sateenkaaria (itse asiassa tuplakaaria eli pallon muotoisia eli sadepalloja?) joka puolella. Paikka taisi olla myös hippien suosiossa, sillä moni oli meditoimassa siellä ja joku uimari taisi halailla myös kiviä. :D

Uimapaikka

Päivänsäde sademetsässä

Menninkäinen ja puu

Protestor Falls

Sateenkaari vesiputouksen juuressa

Sateenkaari toisen kerran

Uintihetken ja tsillailun jälkeen suunnistimme tarunhohtoiseen Nimbiniin, villiin huumeiden puolesta vannovaan hippikylään. Halusimme nähdä, mitä ihmeellistä tässä kylässä on. Tosiaankin tarinat joskus ovat enemmän kuin mitä todellisuus. Oli ilta ja kävelimme Nimbinin ”pääkadulla”. Suurin piirtein kaikki ei turistilta näyttävät henkilöt kauppasivat hasista, ”keksejä”, sieniä jne. Sympaattisin myyjistä oli vanha mies, suoraan Woodstockista napatun näköinen, jolla oli kolmijalkainen koira ja itsekin käveli selkä kumarassa. Noh, olo alkoi olla niin kuin Kanarialla, paitsi ystävä sanan tilalla oli veli ja päätimme, että meidän osalta Nimbin sai olla tässä. Joillekin tämä voi olla paratiisi, muttei meille. Jos joku paikka voi tuntua jämähtäneeltä, niin tämä. Toisaalta matka Nimbiniin oli kaunista seutua: pelkkiä korkeaksi kohoavia vihreitä niittyjä tien molemmin puolin. Se oli jotenkin mukavan erilaista.

Matkalla Nimbiniiin

Loppuillaksi suunnistimme Peterin, joka ei ollut itse kotona, luo Murwillumbahiin. Paikalla oli Peterin kämppäkaveri, David. Hänen kanssaan vietimme mukavan illan rupatellen. Kun kerroimme hänelle mudmapistamme ja näytimme hänelle paikkoja, joihin aioimme mennä, hän sanoi tuntevansa yhden perheen meidän matkamme lounaisimmalta suunnalta ja soitti heille, että olisi muutama matkalainen tulossa. Meillä ei tuossa vaiheessa ollut mitään tietoa sen suunnan majoituksista, joten Davidin järjestämä majoitusvaihtoehto (johon siis hänen tuttavapariskunta suostui) oli erittäin tervetullut. Lisäksi kuulimme, että Peter itse oli hieman pettynyt, kun ei päässyt itse isännöimään meitä. Lupasimme siis hänelle, että jossain vaiheessa paluumatkalla tulisimme käymään hänen luona uudestaan, kun hän olisi kotona. Kun olimme jutelleet Davidin kanssa jonkun aikaa, menimme nukkumaan aikaisin, jotta seuraavana aamuna jaksaisimme nousta Mt. Warning (Wollumbin) vuorelle.

Seuraavan aamun koitos

Aamulla siis nousimme noin viiden maissa ylös, söimme aamupalan ja ajoimme vuoren juurelle ja noin kello 7 maissa aloitimme 4,5 kilometrin matkan vuoren huipulle. Aikaisin heräsimme siksi, koska aamulla oli viileämpää patikoida ylös (kuulopuheiden mukaan). Aluksi meinasimme jättää patikoinnin eri päivällä, koska oli melko pilvinen ilma ja Mt. Warningin huipulle yleensä kiivetään sen näkymän vuoksi. Päätimme kuitenkin, että kun niin aikaisin oli herätys, emme jätä kyllä peliä kesken.

Ylöskipuaminen meni ihan mukavissa merkeissä. Vastaan tuli ihmisiä, jotka olivat kiivenneet huipulle vielä aikaisemmin kuin me näkemään auringon nousun. Kiipeämisen vaikein osuus oli viimeiset 400 metriä, koska se oli melkein (vain melkein) pystysuoraa seinää. Pumpun hakatessa tuhatta ja sataa kiipesimme ylöspäin. Lopulta pääsimme perille ja meitä odottivat oikein rauhaisat maisemat, varsinkin, kun enää ei ollutkaan niin pilvinen ilma. Taivas oli avautunut, vaikka horisontissa olikin jonkinmoista utua. Maisemat olivat kuitenkin niin rauhoittavat, että vietimme varmaan noin tunnin kiertäen eri ilmansuuntiin osoittavia näköalapaikkoja.

Näkymää Mt. Warningin kävelyreitin varrelta

Kiipeä! Kiipeä!

Huippu on saavutettu

Jennika tähyilee

Jukka tähyilee

Pelleilyä huipulla

Caterpillar, sinun valintasi

Vuorelta laskeutuminen menikin hieman nopeammalla tahdilla eli kävelimme sen takaisin hieman päälle tuntiin. Matkalla alas löysimme ison lekan polulta, sademetsässä. Jätimme sen vuoren juurelle, jos joku sitä sitten kaipaisi. Parin päivän päästä tajusimme, että karma oli jättänyt vasaran polulle, koska Jukka oli valittanut metallisen lompakkonsa menneen hieman rikki. Emme tajunneet vain karman vinkkiä.

Pidä ketjusta kiinnin, ettet putoa!

Vuorikiipeilyn jälkeen ajelimme Mt. Warningin ympäri paikkojen, kuten Chillinghamin ja Tyalgumin, läpi. Vuoren itäpuoli oli vähän huonokuntoista soratietä ja Hayman's Adventure –kartan myötä päädyimme Mebbinin Kansallispuistoon. Siellä oli jotenkin todella hiljainen, ellei jopa kummitusmainen, tunnelma. Kävimme yhden kävelypolun päässä pienen joen varrella ja näimme matkan varrella erittäin isoja viikunapuita.

Pieni Jennika, suuri puu

Iso Jukka, pieni puu

Matka jatkui lopulta takaisin päällystetylle tielle ja löysimme itsemme pieneltä uimapaikalta jonkun joen varresta. Uimme siellä jonkin aikaa ja Jukka kävi hyppäämässä veteen heivausköydellä, joka oli viritetty veden ääreen. Näimme myös vesikäärmeen kiemurtelevan siellä. Lopulta päivän liikunnalliset suoritukset kävivät liian ylivoimaisiksi ja nukahdimme joen varteen tunniksi pariksi. Kun heräsimme, kävimme katsomassa Clarrie Hall -patoa ja sitten suunnistimme seuraavaan majapaikkaamme Brunswick Headsiin Evan ja Shannonin luo. Jukka simahti melkein heti, kun pääsimme perille ja Jennikakin nukahti blogikirjoittelun jälkeen kuin nallekarhu.

Jiihaa!!!