Autoretkellä Itärannikolla (osa 3)

Retkemme seuraava ajomatka oli pisin tähän asti ja arvelimme sen kestävän koko päivän. Hyvästelimme Farian ja Rickin varhain aamulla heidän ollessa vielä aamutakeissaan, hiukset aamupörröllään. Kiltisti hymyilivät kuitenkin kameralle ottaessamme perinteisen ryhmäkuvan.

Sää oli harmaa ja sateinen ja sellaisena se pysyi koko matkan ajan alas Coffs Harbouriin asti. Sinne oli matkaa Palm Beachilta 300 km. Matka meni äärettömän hitaasti, koska sade yltyi välillä todella kovaksi ja oli pakko körötellä eteenpäin melko hitaalla vauhdilla. Coffsissa kävimme informaatiopaikassa hakemassa lisää tarpeellisia karttoja ja löysimmekin niitä ison läjän. Meidän ostamamme hyvä kartta ei nimittäin ylettynyt näin etelään. Nainen infopisteessä ei tosin ollut kauhean avulias. Kerrottuamme matkasuunnitelmistamme hän oli vain sitä mieltä, että ne paikat ovat niin kaukana ja näki sen syynä olla kertomatta niistä sen enempää.

"Bensaa suonissa" -koira

Uudet ilmaiset kartat tutkittuamme ja löydettyämme sopivat pysähdyspaikat matkan varrella jatkoimme matkaa kohti sisämaata. Sade jatkui liplatteluaan etuikkunaa vasten kapean tien viedessä meitä mutkikkaasti ylös ja alas vuorien rinteitä. Tien nimi oli sopivasti Waterfall Way eli Vesiputoustie ja tämän tien varrelta löytyikin hyvin monta vesiputousta kameralle ikuistettavaksi. Näkymät ulos ikkunasta kurkatessa olivat kosteat mutta kivan sumuiset metsämaisemat.

Sateen jälkeen metsä hengittää

Sisämaahan päin ajaessamme, määränpäänä kylä nimeltään Uralla, pysähdyimme Dorrigon kansallispuistossa. Siellä kävimme juoksuaskelin katsomassa, no mitäköhän muuta kuin, muutamia vesiputouksia. Kävely niihin oli helppoa alamäkeä kostean sademetsän läpi. Matka takaisin autolle, kun muutenkin huomasimme kellon olevan jo tarpeeksi paljon, oli sitäkin rankempi meidän yrittäessä juosta ylämäkeä noin 2km:n matkan. Pientä kuntoilua tuli siis. :) Putoukset, Crystal Shower Falls ja Tristania Falls, olivat kuitenkin pienen hengästyneeksi tulemisen arvoisia.

Dorrigon sademetsä

Crystal Shower Falls edestä...

...ja takaa

Tristania Falls

Köynnös sademetsässä

Dorrigon kansallispuistossa löytyi myös Dangar Falls niminen vesiputous, joten kävimme senkin tsekkaamassa siinä samalla. Ja ihan mukavaa puuhaahan se on hiippailla näissä sademetsissä, vaikka vaatteet ja tossut vähän kostui sateen yltyessä juuri meidän ollessamme siellä.

Dangar Falls

Dorrigosta jatkoimme Vesiputoustietä syvemmälle sisämaahan ja vähän matkan päässä sen varrelta löytyi seuraava putous nimeltään Ebor Falls. Se oli kunnon iso ja jylhä kaksiosainen vesiputous, josta ylempi putous oli mielestämme erittäin kaunis, ellei kaunein mitä tähän asti olimme nähneet. Sitä sitten tuijotimme jonkin aikaa.

Ebor Falls: alempi kattaus

Ebor Falls: ylempi kattaus

Lisää stoppeja emme olisi ehtineet tehdä matkallamme Armidalen kautta Urallaan, jotta tulisimme perille ennen pimeän tuloa. Meillä ei kuitenkaan harmiksemme ollut ollut puhelinyhteyttä Coffs Harbourin jälkeen sisämaahan lähettyämme. Pientä paniikkia oli ilmassa, koska emme olleet pystyneet ilmoittamaan tuloajastamme perheelle, joiden luokse olimme menossa. Armidaleen päästyämme saimme kuitenkin soitettua heille, tosin meidän mielestä todellakin liian myöhään, mutta minkäs sille voi. Emme todellakaan osanneet arvata puhelinverkkojen (Vodafone) toimivan näin surkeasti.

Löysimme perille perheen isolle talolle pienessä Urallan kylässä. Talo oli puolivalmis, pressu kattona ja seinät puolivalmiina. Joseph, Penny ja heidän kaksi lasta tulivat iloisina meitä vastaan ajaessamme heidän pihalleen. Heidän yhteystietonsa olimme saaneet Murwillumbahin Davelta (josta kerroimme aikaisemmassa Autoretkellä Itärannikolla (osa 1) -tekstissä) ja tuntui todella mukavalta, että heille sopi, että kaksi tuntematonta reissaajaa tulee kylään.

Kiitokset Urallan perheelle!

Urallassa oli todella viileätä, sateen mutta myös kylän korkean sijaintinsa takia. Talossa oli myös melko kylmä sen ollessa niin puolivalmiissa tilassa. Lapsilla oli toppatakit ja villasukat päällä istuessamme juttelemassa illan hämärtyessä ja itsellämmekin oli parisen ylimääräistä kerrosta päällä. Kerroimme tarinoita matkaltamme ja he kertoivat kaikista lähialueen nähtävyyksistä ja isosta taloprojektistaan. Se oli jo ilmeisesti kestänyt kolmisen vuotta ja ajattelimme lasten olevan todella sopeutuvaisia heidän elettyään kylmässä, puolivalmiissa talossa, ilman sisäseiniä jo niin kauan. Lapset näyttivät todella iloisilta ja tilanteeseen tyytyväisiä, vaikka heillä ei ollut vielä omia huoneita vaan nukkuivat korkealla parvella. Erityisesti äiti Penny tosin oli alkanut kaivata kunnon keittiötä, koska he olivat tehneet retkikeittimellä ruokansa koko talossa asumisensa ajan.

Heidän talonsa oli muutenkin erikoisen näköinen rungon ollessa ison ladon muotoinen ja toisen pitkän seinän ollessa pelkkää lasia. Vessa-/pesutila oli myös erikoinen. Ei vain siksi, ettei siihen ollut vielä asennettu ovea, oli vain pari kaihdinverhoa näköesteinä, vaan myös siksi, koska takaseinä oli pelkkää lasia lattiasta kattoon suihkun tullessa suoraan katosta. Siinä seistiin sitten suihkussa betonilattialla kukkien ja koristekivien keskellä kuin vesisateessa katselemassa ulos metsään. Erikoinen kokemus!

Meille laitettiin peti yöksi perheen työhuoneeseen ja saimme peitoksi paksun untuvapeiton, joka tuli todellakin tarpeeseen. Olimme kylmyyden takia vetäisseet peiton yön aikana korviin asti. Hyvin me kuitenkin nukuimme pressukaton lyödessä tuulessa ja aamuyöstä lintujen viserrellessä.

Olimme alun perin ajatelleet, että jatkaisimme seuraavana päivänä autoreissullamme eteenpäin, mutta olimme saaneet niin hyviä vinkkejä lähialueen nähtävyyksistä, jotta päätimme ottaa vähän rauhallisemmin ja jäädä toiseksikin yöksi. Olimme myös väsyneitä eilispäivän pitkästä ajomatkasta, joten teki todella terää hidastaa vauhtia hieman.

Aamulla lähdimme tutkimaan lähialuetta saamiemme neuvojen turvin. Ensimmäiseen paikkaan ajettiin pieniä sorateitä pitkin keskellä metsää ja laidunmaita. Saimme perheen talosta apua tien alun löytämisessä vanhempien lähtiessä samaan aikaan autollaan töihin. He olivat aamulla myös piirtäneet karttaamme, millä tiellä kannattaisi yrittää pysyä ja antanut neuvoksi: kun tuntuu, että on eksyksissä ja keskellä ei mitään, niin se on ihan ok, jatkakaa vain matkaa, olette oikealla tiellä.

Karttahelvetti

Välillä piti tarkistaa Mihi vie tie: hyvä, oltiin Uralla.

Dangars Falls ja Gorge eli vesiputous ja kanjoni olivat tämän pienen seikkailun palkkio. Vesiputouksen ala-altaalle ei päässyt mutta sen yläpään korkeudessa oli monta näköalapaikkaa, josta näkyi tämä korkea putous. Se laskeutui alas kanjonin korkeaa kallioseinämää pitkin. Kanjoni itsessään oli todella rauhoittava näkymä ja istuimmekin siellä vähän aikaa katsomassa luonnon heräämistä uuteen päivään, aurinkoiseen ja kauniin sellaiseen.

Dangars Falls ihan yläpuolelta

Dangars Gorgen pohjalla luikerteli joki

Dangars Gorge

Kanjonia tuijotettuamme tarpeeksi lähdimme ajamaan näköalapaikalle nimeltään Point Lookout. Se oli korkealla kukkulan rinteellä noin 60 km päässä New England Nationalpark luonnonpuistossa. Meille oli kerrottu näköalapaikan lähistöltä löytyvän erikoisen näköistä metsää, joiden puissa kasvaa sammalta ja sen takia näyttää todella vanhalta muinaismetsältä. Niin se näyttikin ja kukkulan päälle jämähtänyt sumu korosti tunnelmaa ikivanhasta peikkometsästä. Näköalapaikasta ei näkynyt paljon sumun takia mutta jännä kokemus tämäkin oli kävellä sumuisessa, kosteassa vihreäpartaisessa metsässä.

Point Lookout --> ei oo kyllä pointtia

Hämisverkko kasteessa

Tipallinen tammikuu

Siellä tuli löytyä myös Weeping Rock (nyyhkyttävä kallio), jota lähdimme metsään etsimään. Se ei näköjään ollut niin suosittu paikka, koska sinne johtavasta lyhyestä mutaisesta ja jyrkästä polusta ei ollut pidetty hyvää huolta. Puurunkoja oli kaatunut kapean polun yli, joka teki siitä melko vaikeakulkuisen. Lopulta löysimme kuitenkin etsimämme kallionseinämän. Siinä se oli aivan märkä jatkuvasta kyynelehtimisestä. Takaisin autolle tullessamme olivat kengät ja housunlahkeet litimärät ja mutaiset, mutta emme antaneet sen estävän jatkamista seuraavaan paikkaan.

Sumuista ajoa

Muinaismetsä

Weeping Rock

Weeping Rockin seinäkasvustoa

Siitä lähdimme vielä katsomaan Wollomombi Gorge kanjonia, jossa piti löytyä Australian toiseksi korkein vesiputous. Kanjoni oli äärimmäisen kaunis ja korkea ja ilta-aurinko teki värityksillään sen vielä taianomaisemmaksi. Teimme siellä muutaman kävelyn eri näköalapaikoille, joista näimme kanjonin näkymän muuttuvan jatkuvasti auringon laskiessa ja siirtäessä varjostusta. Näimme myös molemmat siellä myllertävät vesiputoukset, jotka laskivat pitkiä matkoja kallioseinämiä pitkin: Wollomombi ja Chandler vesiputoukset. Tulihan siellä vietettyä parisen tuntia kävellen ja tuijottaen luonnon ihmeitä. Näimme kengurunkin tuijottavan, tosin se tuijotti ihmeissään meitä. :)

Tuijottava metsän asukki

Wollomombi Gorge

Wollomombi Falls ja Jennika

Chandler Falls

Aurinko osaa maalata aika hyvin

Kiemurteleva joki

Aurinko oli juuri laskeutunut ja oli aika palata isäntäperheemme mukavaan majaan. Ajaessa tiukasti tarkkaillen, ettei automme eteen tulisi iloisesti ja omissa maailmoissa pomppivia kenguruita, jotka hämärässä tulevat porukalla esiin piilopaikoistaan.

Fiilistelyä iltatiellä

Illalla kerroimme päivän seikkailuista perheelle isä Josephin laittaessa meille erittäin maukkaan salaatin. Äiti Penny sai myös ensimmäistä kertaa esiintyä viulunsa kanssa ja sai samalla elämänsä ensimmäisen viulutunnin Jennikalta. Se toimi myös pienenä muistutuksena Jennikalle elämästä kotona Suomessa. Rumpusettikin löytyi nurkasta mutta se sai tällä kertaa olla melko rauhassa. :)

Seuraavaksi yöksi meillä ei ollut yöpymispaikkaa ja parisen luonnonpuistoa oli myös ajan puutteen takia skipattava. Aikaa oli seuraavana päivänä käydä vielä parissa paikassa, jos tarpeeksi aikaisin heräisimme aloittamaan matkan takaisin rannikolle ja sitten pohjoiseenpäin takaisin Surfers Paradiseen, johon meidän oli määrä palauttaa auto. Kolme yötä meillä oli autoilua jäljellä mutta matkakin oli melko pitkä. Ensimmäisen yön aioimme yöpyä teltassa, jonka Joseph ja Penny meille lainasi. Heillä ei tosin ollut ylimääräisiä makuualustoja mutta lainasimme teltan mielellään, kun ei muutakaan paikkaa ollut seuraavaksi yöksi.

Heräsimme aikaisin ja kiitimme ja jätimme hyvästit neljähenkiselle mukavalle, iloiselle Urallan perheelle. Ilma oli taas kerran todella kylmä, sumuinen ja sateinen. Pysähdyimme ajettuamme vähän päälle 100 km paikassa nimeltään Glen Innes. Siellä kävimme infopisteessä kyselemässä karttoja ja ideoita pysähdyksiimme Gibraltar Range Nationalpark ja Washpool Nationalpark luonnonpuistoissa. Saimme hyviä karttoja ja neuvoja vesiputouksista, näköalapaikoista ja kävelystä kivoille kivimuodostelmille.

Tullessamme ensimmäiselle paikalla nousimme sitkeästi autosta sateesta ja väsymyksestä huolimatta. Kävelimme pienen kävelyn Boundary Falls vesiputoukselle ja sen jälkeen vähän pidemmän matkan, eli noin 1 km toiselle vesiputoukselle nimeltään Lyrebird Falls. Ihan kivat putoukset, mutta sade, metsä ja vesiputoukset alkoivat tulla korvista ulos eikä käveleminen tuntunut enää nautinnolliselta. Sateisen ja kostean kelin ansiosta iilimadotkin olivat aivan täpinöissään ja runsaslukuisena he hyökkäsivät kenkiemme ja sääriemme kimppuun. Niitä oli jatkuvasti irrotettava kengistä tai ihosta ja yrittäessään irrottaa yhden iilimadon seuraavat kiipesivät jo verenhimoisena saaliinsa kimppuun. Sitkeitä ja ällöttäviä iljetyksiä ja päätimme lopettaa luonto-osuutemme tälle autoreissulle.

Boundary Falls

Lyrebird Falls

Illaksi olimme suunnitelleet telttailua Sandon nimisellä leirintäalueella, joka sijaitsi rannalla paikassa, jossa joki laskee mereen. Tie tälle leirintäalueelle, josta olimme kuulleet kehuja monesta tahosta, oli pitkä ja hyvin kuoppainen soratie. Kakkosvaihteella ajoimme sisäelimet hölskyen perille asti vain huomatakseen sen olevan melko täynnä ja sateisen sään takia jotenkin ei niin houkutteleva. Ajoimme siis takaisin kohti lähellä olevaa Brooms Headin kylää. Sieltä löysimme toisen leirintäalueen ja vaikka se oli vähän kallis, päätimme jäädä sinne yöksi. Saimme ruohopaikan teltallemme ja se oli hyvä, kun ei niitä nukkuma-alustoja ollut. Pystytimme telttamme vesisateen pitäessä tauon ja saimme etsiä puukeppejä apuun osan telttakiilojen puuttuessa. Kepit tulivat todella tarpeen, koska yön aikana tuuli yltyi voimakkaaksi ja välillä tuntui, että teltta oli lähellä lähteä lentoon.

Tavaminen on joksus vaikeäa

Söpö teltta

Iltapalaksi olimme ostaneet makkaratortilla ruoka-aineksia. Meillä ei ollut ruoanlaittotarvikkeita, joten meidän oli tyydyttävä ilmaisiin grilleihin, joita oli tarjolla joka puolella ja onneksi myös tällä leirintäalueella. Hyviähän niistä tuli ja massut täynnä istuimme hieman ihmettelemässä mylvivää merta kunnes sade aloitti taas ropinansa ja pakenimme auton suojaan.

Yö meni suhteellisen nopeasti vaikka ensin tuntui, ettei Nukkumatti tahtonut tulla. Yöllä tuli herättyä monesti ja hirveällä tuskalla, rintakehää särkien kovasta alustasta johtuen, vaihdettua asentoa. Aamulla keli näytti hieman kirkkaammalta (tosin vain hieman) kuin edelliset päivät ja makkaratortillat vatsassa pullottaen ja märkä teltta kasattuna lähdimme liikenteeseen. Tässä tohinassa taisi jäädä Jennikan kengät johonkin nokkelaan paikkaan kuivumaan eilisen pesunsa jälkeen. :(

Kävimme ensin parisen tuntia tutustumassa lähellä olevaan Yamban kylään. Jatkaessamme matkaa takaisin Peterin luo Murwillumbahiin pysähdyimme Macadamia tehtaalle, jonka olimme jo matkalla eteläänpäin nähneet. Pidimme ansaitun tauon ja söimme todella hyvää macadamia ja mustikka jäätelöä, nams. :)

Yamban rannoilla

Macadamia Castle (Macadamia linna)

Siitä jatkoimme sitten matkaamme perille asti Peterille, joka olikin jo kotona meidän tullessa. Jo toinen kerta hänen talossaan mutta vasta eka kerta, kun me hänet tapasimme. Hänen kämppäkaverinsa Dave, joka piti meille seuraa viimeksi ollessamme Peterin talossa tuli illalla käymään Peterin tehdessä illallista meille. Dave oli muuttanut toiseen paikkaan mutta kävi Peterin luona hyvin usein ja hyvä niin, koska meidän tuli jättää Josephilta ja Pennyltä lainaamamme teltta Davelle, koska he näkivät toisiaan silloin tällöin. Ruoka oli todella maukasta ja saimme omiin kokkailuihimmekin hyviä ideoita.

Peterin luona oli tällä kertaa myös yötä sisarpari Julia ja Emanuel Brasiliasta ja heidät tapasimme hieman myöhemmin illalla heidän palattuaan illalliselta Peterin pojan luota. Emanuel harrasti Capoeiraa ja hänellä oli mukana Capoeirassa käytettävä Berimbau soitin, jota hän vähän soitteli meille laulun taustana.

Kiitokset Peterille (oik.) ja Davelle (vas.)

Peterin oli aamulla mentävä hyvin aikaisin töihin ja päivällä, kun tulimme hänen jälkeensä talolle, oli meidän auto pihatiellä hänen autonsa tiellä. Päätimme tehdä vaihdon vielä illalla, jottei hänen tarvitse herättää meitä varhain aamulla siirtämään autoa. Hänen pihatie oli hyvin jyrkkä ja ulkona oli jo pilkkopimeää, joten Jukka otti peruutuksen hyvin varovaisesti, jottei vain osuisi pihatien varrella seisoviin isoihin puihin. Peter peruutti tuttua tietä tutulla vauhdilla eikä tullut ajatelleeksi, että olisi syytä katsoa peilin Jukan peruuttaessa vain parisen metriä hänen takanaan. Syytä olisi ollut olla tarkkaavaisempi, sillä Peterin vauhti oli Jukan vauhtia vilkkaampi ja Jukka huomasi yhtäkkiä Peterin takavalojen tulevan vauhdilla aivan liian lähelle. Ennen kuin Jukka ehti reagoida, Peterin vetokoukku oli jo tehnyt meidän vuokra-auton rekisterikilpeen ison reiän ja peltiin sen takana lommon. Peterin syytä se tavallaan oli, mutta sovimme maksavamme puolet ja puolet, kunhan asia selviäisi autovuokraamon kanssa paljonko se tulisi maksamaan, vaikka meillä oli kyllä vakuutus, jonka pitäisi kattaa muiden tekemät lommot autoon.

Ilta oli muuten todella mukava ja seuraavan päivän me vain otimme rennosti lueskellen ja kirjoitellen blogitekstejä Peterin luona. Olimme sopineet toisestakin yöstä hänen luonaan, joten meillä ei ollut kiirettä mihinkään. Peterin tullessa töistä ja pyöräilylenkiltä juttelimme hänen kanssaan hieman ja sitten hän vetäytyi hopeakoruharrastustaan jatkamaan. Sitten kuulimme yllättäen hänen huutavan sisältä, että ruoka on valmista ja naamat kysymysmerkkinä siirryimme parvekkeelta mahat kurnien sisätiloihin. Hän oli laittanut Italialaistyylisen gnocchi-tomaatti-merenelävä -keiton. Aivan mahtavan hyvää ruokaa jälleen!

Tänä iltana menimme kaikki vähän aikaisemmin nukkumaan edellisiltana nukkumaanmenon hieman venähtäneen myöhäiseksi. Hyvin nukutun yön jälkeen kiitimme Peteriä ruoista, yöpaikasta ja mukavasta seurasta ja lähdimme palauttamaan autoa takaisin Surfers Paradiseen.

Illalla asetuttuamme hostelliin kävimme pienellä kävelyllä Surfers Paradisessa ja ostamassa vähän evästä seuraavana aamuna alkavalle junamatkallemme. Teimme eväämme ja illallisen ja yritimme mennä aikaisin nukkumaan joutuessamme heräämään junabussiin vähän ennen neljää aamulla. Samaan huoneeseen meidän kanssaan tuli kuitenkin innokas porukka Tasmanialaisia nuoria, jotka olivat ensimmäisellä lomapäivällään täynnä energiaa ja hieman itsekkäällä/ajattelemattomalla päällä. He ramppasivat tasaisin väliajoin kahteentoista asti huoneessa sytyttäessään valot (vaikka olimme jo nukkumassa), äänekkäästi pölisten ja vaihtaen vaatteitaan tuhatta ja yksi kertaa baarikierrosta varten. Meillä jäi yöunet hyvin lyhyiksi tällä kertaa, huoh. Tasmanialaiset tosin antoivat myös hyviä vinkkejä, mitä tehdä heidän kotisaarellaan, kun olimme menossa sinne muutamien kuukausien päästä, joten pitää varmasti olla iloinen siitä, että he sattuivat samaan huoneeseen meidän kanssamme.:)

Autoretkellä Itärannikolla (osa 1)

Olimme löytäneet sopivan hintaisen auton retkeämme varten ja vastauksia monilta couchsurfing ihmisiltä, joten jonkinlainen runko meillä oli retkeä varten kasassa. Aluksi olimme miettineet, että otamme auton vain viikoksi, mutta jo varattuamme auton netissä kävimme parin päivän päästä autovuokraamon toimistolla pidentämässä varauksemme kahdeksi viikoksi. Sitten siis koitti päivä, että auto alle ja menoksi!

Sinne jäi Surfers Paradise

Ensimmäinen yöpymispaikkamme oli Byron Bayn lähellä paikassa nimeltä Mullumbimby. Meidän päivän ohjelmana oli siis ajella Surfers Paradisesta Byron Bayhin ja illaksi yöpymään Mullumbimbyyn. Kun aloimme ajaa etelää kohti, otimme vapauden pysähtyä paikassa nimeltä Tweed Heads. Ajoimme kylän yllä olevalle kukkulalle ja kiertelimme kävellen hetken verran rantakallioilla aaltojen törmätessä hurjalla voimalla niihin. Kukkulan yllä näimme aboriginaalin maalailevan tauluja; pitihän sitä käydä katsomassa. Meidän ihmetykseksemme hän rupesi kyselemään, tiedämmekö mitään aboriginaalien kulttuurista. Vastasimme, että emme hirveästi. Noh, siinähän menikin mukavasti seuraavat puolitoista tuntia, kun Dean niminen aboriginaali kertoi kaiken maan ja taivaan väliltä heidän kulttuuristaan (mies tiesi myös Suomen ja Venäjän välisestä sodasta ja Molotovin cocktaileista). Opimme esimerkiksi, että palaavalla bumerangilla harhautetaan lintuja luulemaan bumerangia haukaksi. Sitten, kun lintuja on harhautettu ja ne on saatu kokoon, pienemmillä bumerangeilla yritetään saada osumia mahdollisimman moniin lintuihin. Oli erikoisen mielenkiintoinen tovi. :)

Tweed Heads

Pärskettä kallioilla

Dean, aboriginaali

Seuraavaksi jatkoimme Byron Bayhin, jossa viruimme rannalla muutaman hetken kuunnellen laineen liplatuksia, hippien soittamaa musiikkia ja katsellen melkoisen typerää performanssitaiteilijaa. Iltaa oli vielä jonkun verran jäljellä ja kävimme Byron Bayn majakalla kävelemässä ja ottamassa muutamia kuvia. Vahingossa osuimme myös Australian itäisimpään niemennokkaan. :) Ja illaksi tekstiviestin välityksellä annettujen neuvojen turvin ajoimme pimeällä tiellä Mullumbimbyn kylän laitamille pienelle maatilalle Brianin, Claudinen ja heidän pienen poikansa, Orionin luokse (parivuotias pikkupoika, joka viiletti ympäriinsä munasillaan tyytyväisenä).

Ranta ilta-auringossa

Byron Bayn majakka

Kallioulkonema majakan lähistöllä

Hyvin nukutun yön jälkeen oli edessä seikkailupäivä. Edellisenä päivänä Byron Baysta ostettu Hayman's Adventure -kartta antoi meille mahdollisuudet seikkailla lähiympäristössä mielin määrin, koska siihen oli merkitty joka ikinen tie mitä alueelta löytyi. Lisäksi se sisälsi pieniä yksityiskohtia: uimapaikat oli merkitty tai isommat hedelmien myyntipaikat tienvarrella. Aloitimme menemällä Brunswick Heads nimiseen kylään, jossa oli markkinat ja mukaan jäi kilon purkki paikallista hunajaa, jonka mehiläiset olivat keränneet Coolibah puista. Hunajan myyjä antoi meidän maistella eri kasvien/puiden kukinnoista tehtyjä hunajia. Täytynee sanoa, että hunajissa on eroja!

Iloinen hunajan omistaja

Luonnonkauniita maisemia katsellessa ajon lomassa löysimme itsemme paikasta nimeltä Minyon Falls. Siellä oli todella korkea vesiputous. Rauhalliset maisemat niin ylhäältä kuin myös alhaalta, jonne kävelimme sademetsän läpi muutaman kilometrin matkan. Alkumatka sujui melko leppoisasti, mutta loppumatkan kiviset esteet ja pieni epävarmuus reitistä saivat hien mukavasti pintaan. Perillä putouksen aiheuttama viileys ja aukea paikka olivat juuri sopiva viilentäjä itsensä hikeen saaneille matkalaisille. Uimaan emme tällä kertaa kuitenkaan menneet. Takaisin kävellessä Jennikakin sai kokea ensimmäistä kertaa iilimatojen suurenmoisen maailman: yksi pieni iljetys oli kiivennyt säärtä pitkin ja alkanut aterioimaan maksamatta. :) Vaikka meille kokemus oli erittäin mukava, asioilla on kuitenkin aina kääntöpuolensa. Tällä paikalla oli ilmeisesti aboriginaaleille suuri merkitys, sillä ylhäällä olleen näköalapaikan lattiaan oli kirjoitettu teksti, joka kertoi, että kyseiseltä paikalta oli työnnetty ihmisiä alas ihan tarkoituksenmukaisesti silloin, kun aboriginaaleja kohdeltiin vielä ihmisistä poikkeavana ilmiönä.

Matkalla Minyon Fallsille

Minyon Falls ylhäältä

Siellä se siintää!

Minyon Falls alhaalta

Me ja Minyon

Iltapuhteeksi ajoimme vielä paikkaan nimeltä Koonyum Range. Siellä vuokra-automme joutui kyllä ehkä alueille, johon kaksivetoisen auton ei pitäisi joutua: pitkä hiekkatie, joka lopulta muuttui erittäin huonokulkuiseksi tieksi. Jossain vaiheessa jätimme auton metsän reunaan ja jatkoimme kävellen karttaan merkitylle näköalapaikalle. Oikeastaan ”virallista” semmoista ei siellä ollut, vaan kurkimme laakson yli paikasta, jossa ei ollut mitään suojakaiteita (niin kuin yleensä on). Illaksi ajoimme takaisin Mullumbimbyyn ja juttelimme Claudinen kanssa matkailusta Orionin ollessa jo nukkumassa. Brian auttoi meitä tekemällä meillä mudmapin eli mutakartan eli listan ranskalaisia viivoja paikoista, jotka hän koki hienoiksi, visiteeraamisen arvoisiksi paikoiksi. Tämän kyseisen paperilapun avulla saimmekin paljon vinkkejä, mihin tulevina päivinä kannattaisi mennä. Kiitokset siis Brianille ja Claudinelle kaikesta! :)

Matkalla Koonyum Rangelle

Vaikeakulkuinen tie

Avara maisema

Me, Claudine, Brian, Orion ja krokotiili

Seuraavana aamuna heräsimme puhelimen soittoon. Edellisenä iltana meillä ei ollut vielä tietoa mihin menisimme seuraavaksi. Olimme lähettäneet yhden lisäpyynnön Couchsurfingiin ja kyseinen isäntä, Peter, soitti heti aamulla, että hänen luokseen passaa illalla tulla. Hienoa! Hyvillä mielin lähdimme ihmettelemään lähiympäristön maisemia.

Ensin ajelimme pitkin tietä, jossa ylitettiin semmoinen pieni joki (creek) ainakin 20 kertaa ja useampi ylityksistä oli pienen tulvan vallassa. Jennika kävikin kävelemällä monesti testaamassa etukäteen ylityksen, että pikkuautomme ei lähde tulvaveden mukaan (ehkä vähän liioittelua). Loppujen lopuksi tie vain loppui ja siellä oli kyltti, että: ”Yksityisalue. Ei läpikulkua.” Sehän tarkoitti, että ajoimme sitten vain takaisin. :)

Laidunmaisemia matkalta

Jennika tiedustelee

Pikkutulvaa ylityksessä

Koska oli kuuma päivä, etsimme kartalta sopivan uimapaikan. Päätimme käydä siellä vilvoittautumassa ennen kuin jatkoimme matkaa Protestor Fallsille. Se oli ilmeisesti paikka, jossa radikaali (mielenosoittajat + ketjut + puu) metsiensuojelu mielenosoitus tuotti ensimmäistä kertaa hedelmää. Puut jäivät kaatamatta ja kaunis luonto, erittäin kaunis sellainen, säilyi. Tie sinne oli melko pitkä, koska se oli soratie ja melko mutkainen. Ajomatka kuitenkin palkittiin pienellä sademetsän läpikävelyllä ja itse vesiputous oli aika mahtava. Aurinko paistoi juuri sopivasta kulmasta ja muodosti veden kanssa pienen sateenkaaren vesialtaan eteen. Ja kun sitä asettui vesisuihkun alle, säteet taittuivat niin, että ympärillä näkyi sateenkaaria (itse asiassa tuplakaaria eli pallon muotoisia eli sadepalloja?) joka puolella. Paikka taisi olla myös hippien suosiossa, sillä moni oli meditoimassa siellä ja joku uimari taisi halailla myös kiviä. :D

Uimapaikka

Päivänsäde sademetsässä

Menninkäinen ja puu

Protestor Falls

Sateenkaari vesiputouksen juuressa

Sateenkaari toisen kerran

Uintihetken ja tsillailun jälkeen suunnistimme tarunhohtoiseen Nimbiniin, villiin huumeiden puolesta vannovaan hippikylään. Halusimme nähdä, mitä ihmeellistä tässä kylässä on. Tosiaankin tarinat joskus ovat enemmän kuin mitä todellisuus. Oli ilta ja kävelimme Nimbinin ”pääkadulla”. Suurin piirtein kaikki ei turistilta näyttävät henkilöt kauppasivat hasista, ”keksejä”, sieniä jne. Sympaattisin myyjistä oli vanha mies, suoraan Woodstockista napatun näköinen, jolla oli kolmijalkainen koira ja itsekin käveli selkä kumarassa. Noh, olo alkoi olla niin kuin Kanarialla, paitsi ystävä sanan tilalla oli veli ja päätimme, että meidän osalta Nimbin sai olla tässä. Joillekin tämä voi olla paratiisi, muttei meille. Jos joku paikka voi tuntua jämähtäneeltä, niin tämä. Toisaalta matka Nimbiniin oli kaunista seutua: pelkkiä korkeaksi kohoavia vihreitä niittyjä tien molemmin puolin. Se oli jotenkin mukavan erilaista.

Matkalla Nimbiniiin

Loppuillaksi suunnistimme Peterin, joka ei ollut itse kotona, luo Murwillumbahiin. Paikalla oli Peterin kämppäkaveri, David. Hänen kanssaan vietimme mukavan illan rupatellen. Kun kerroimme hänelle mudmapistamme ja näytimme hänelle paikkoja, joihin aioimme mennä, hän sanoi tuntevansa yhden perheen meidän matkamme lounaisimmalta suunnalta ja soitti heille, että olisi muutama matkalainen tulossa. Meillä ei tuossa vaiheessa ollut mitään tietoa sen suunnan majoituksista, joten Davidin järjestämä majoitusvaihtoehto (johon siis hänen tuttavapariskunta suostui) oli erittäin tervetullut. Lisäksi kuulimme, että Peter itse oli hieman pettynyt, kun ei päässyt itse isännöimään meitä. Lupasimme siis hänelle, että jossain vaiheessa paluumatkalla tulisimme käymään hänen luona uudestaan, kun hän olisi kotona. Kun olimme jutelleet Davidin kanssa jonkun aikaa, menimme nukkumaan aikaisin, jotta seuraavana aamuna jaksaisimme nousta Mt. Warning (Wollumbin) vuorelle.

Seuraavan aamun koitos

Aamulla siis nousimme noin viiden maissa ylös, söimme aamupalan ja ajoimme vuoren juurelle ja noin kello 7 maissa aloitimme 4,5 kilometrin matkan vuoren huipulle. Aikaisin heräsimme siksi, koska aamulla oli viileämpää patikoida ylös (kuulopuheiden mukaan). Aluksi meinasimme jättää patikoinnin eri päivällä, koska oli melko pilvinen ilma ja Mt. Warningin huipulle yleensä kiivetään sen näkymän vuoksi. Päätimme kuitenkin, että kun niin aikaisin oli herätys, emme jätä kyllä peliä kesken.

Ylöskipuaminen meni ihan mukavissa merkeissä. Vastaan tuli ihmisiä, jotka olivat kiivenneet huipulle vielä aikaisemmin kuin me näkemään auringon nousun. Kiipeämisen vaikein osuus oli viimeiset 400 metriä, koska se oli melkein (vain melkein) pystysuoraa seinää. Pumpun hakatessa tuhatta ja sataa kiipesimme ylöspäin. Lopulta pääsimme perille ja meitä odottivat oikein rauhaisat maisemat, varsinkin, kun enää ei ollutkaan niin pilvinen ilma. Taivas oli avautunut, vaikka horisontissa olikin jonkinmoista utua. Maisemat olivat kuitenkin niin rauhoittavat, että vietimme varmaan noin tunnin kiertäen eri ilmansuuntiin osoittavia näköalapaikkoja.

Näkymää Mt. Warningin kävelyreitin varrelta

Kiipeä! Kiipeä!

Huippu on saavutettu

Jennika tähyilee

Jukka tähyilee

Pelleilyä huipulla

Caterpillar, sinun valintasi

Vuorelta laskeutuminen menikin hieman nopeammalla tahdilla eli kävelimme sen takaisin hieman päälle tuntiin. Matkalla alas löysimme ison lekan polulta, sademetsässä. Jätimme sen vuoren juurelle, jos joku sitä sitten kaipaisi. Parin päivän päästä tajusimme, että karma oli jättänyt vasaran polulle, koska Jukka oli valittanut metallisen lompakkonsa menneen hieman rikki. Emme tajunneet vain karman vinkkiä.

Pidä ketjusta kiinnin, ettet putoa!

Vuorikiipeilyn jälkeen ajelimme Mt. Warningin ympäri paikkojen, kuten Chillinghamin ja Tyalgumin, läpi. Vuoren itäpuoli oli vähän huonokuntoista soratietä ja Hayman's Adventure –kartan myötä päädyimme Mebbinin Kansallispuistoon. Siellä oli jotenkin todella hiljainen, ellei jopa kummitusmainen, tunnelma. Kävimme yhden kävelypolun päässä pienen joen varrella ja näimme matkan varrella erittäin isoja viikunapuita.

Pieni Jennika, suuri puu

Iso Jukka, pieni puu

Matka jatkui lopulta takaisin päällystetylle tielle ja löysimme itsemme pieneltä uimapaikalta jonkun joen varresta. Uimme siellä jonkin aikaa ja Jukka kävi hyppäämässä veteen heivausköydellä, joka oli viritetty veden ääreen. Näimme myös vesikäärmeen kiemurtelevan siellä. Lopulta päivän liikunnalliset suoritukset kävivät liian ylivoimaisiksi ja nukahdimme joen varteen tunniksi pariksi. Kun heräsimme, kävimme katsomassa Clarrie Hall -patoa ja sitten suunnistimme seuraavaan majapaikkaamme Brunswick Headsiin Evan ja Shannonin luo. Jukka simahti melkein heti, kun pääsimme perille ja Jennikakin nukahti blogikirjoittelun jälkeen kuin nallekarhu.

Jiihaa!!!