Uuden-Seelannin pohjoissaarella (osa2)

Aamulla herätessämme ja syötyämme aamupuuromme hedelmälautasen kera menimme sisätiloihin katsomaan mitä Marg, Murray ja Laura puuhastelivat. He hääräsivät kaikki kolme täydellä teholla purkittaessaan feijoaita. Työnjako oli selkeä: Laura ja Murray kisailivat kumpi saa nopeammin kaavittua feijoan hedelmälihat lusikalla kuorten sisältä Margille, jonka osuus oli niiden keittäminen liemessä ja purkittaminen. Me siihen juutuimme vähäksi aikaa feijoaksia syömään ja heidän touhujaan katsomaan, kunnes oli aika kiittää ja kumartaa ja jatkaa matkaa seuraaviin seikkailuihin.

Kyseinen päivä meni sitten melkein vain ajaessa, koska ajelimme Tairuasta Aucklandin ohi Waipuaan asti. Matkaa tuli vain vähän alle 400 kilometriä mutta aikaa meni ihan riittävästi, varsinkin kun pysähdyimme ruokakauppaan ja mäkkärin nettailemaan. Illalla saavuimme koko matkamme kalleimmalle leirintäalueelle, Uretitiin, jossa meidän piti maksaa huimat 18 dollaria (11-12 euroa). 

Aamu valkeni sateisena ja kylmänä. Ajoimme seuraavaan pieneen Kawakawa kylään, joka oli oikea minikylä, jossa ei kauheasti ollut tekemistä. Yleisövessa me kuitenkin tsekattiin, koska sitä oltiin kehuttu monessa paikassa ja pitihän se nähdä, mikä oli tämän hössötyksen takana. Se oli taiteilija ja arkkitehti Frederick Hundertwasserin kaakeleilla ja laseilla dekoreeraama ja olihan se ihan erikoinen.

Kaakelitaidetta

Kawakawan pytty

WC-pulloja

Taiteellinen huussi

Pakumme mukana tulleessa matkaoppaassa oli maininta yhdestä pienestä kauripuumetsästä Kawakawan lähistöltä. Eli metsä, jossa kasvaa niitä Seelannin alkuperäispuita, jotka ennen maorien ja englantilaisten tuloa peittivät melkein koko maan. Tänä päivänä niitä on enää noin 5%:n verran jäljellä. Olimme kyselleet tästä metsästä monesta infopisteestä sen tarkkaa sijaintia, mutta missään ei tätä puistoa tunnettu. Ajaessamme kohti Uuden Seelannin pohjoisinta kärkeä ajoimme kuitenkin pienen kyltin ohi, joka ohjasi meidät oikeaan metsään. Vaikka sää oli todella surkea, menimme märkään skutsiin käpyttelemään. Siellä niitä läskejä puita löytyi tavallisten puitten seassa. Ne olivat todella isoja kaikin puolin. Pois metsästä ajaessamme oli vähän jännät paikat, koska tie oli kapea sora-/mutatie, joka oli joissakin kohti mennyt todella pehmeäksi sateiden takia. Välillä tuntui, että olimme juuttumassa kiinni kuoppaan, ylämäkeen tai suistumassa ojaan. Isolle tielle pääsimme kuitenkin lopulta ilman haaveria.

Jättipuu

Kääpiö ja jättiläinen

Illan jo hämärtäessä ajoimme kohti suunnittelemaamme leirintäaluetta (Raetea North Side). Ohjeet alueelle olivat todella surkeat ja tullessamme jo seuraavaan kylään tajusimme, että olimme ajaneet aivan liian pitkälle. Ajoimme pimeässä ylös samaa vuoristotietä pitkin, mutta emme kuitenkaan tästäkään suunnasta bonganneet kylttiä ja ajettuamme taas aivan liian kauas käänsimme suunnan kohti alamäkeä uudestaan. Jossain matkan varrella olimme nähneet sora-alueen tien vieressä ja arvelimme, että ehkä se tie leirintäalueelle löytyisi sieltä. Kävimme tsekkaamassa paikan ja sieltä löytyi jonkinlainen soratie. Ajelimme sitä jonkin matkaa peltojen keskellä ja saavuimme joelle. Se näytti tutulta, koska leirintäalue vihkosesta oli juuri tästä joesta kuva. Leirintäalue sijaitsi joen toisella puolella ja jokeen oli rakennettu betonista ”silta”. Lähipäivinä oli satanut sen verran, että vesi juoksi normaaliin tapaan sillan ali sekä myös sillan päältä. Nousimme autosta ja tarkkailimme tilannetta, josko uskaltaisimme ajaa siitä yli. Olimmehan aikaisemmin matkaillessamme Australiassa ajaneet turvallisesti samantapaisten fordien yli. Ajattelimme, että kyllä me tästäkin helposti yli päästisimme ja hyppäsimme autoon. Ajelimme varovasti eteenpäin Jukan varoessa sillan oikeaa puolta, jossa oli jyrkkä noin metrin putous. Huomasimme kuitenkin puolessa välissä, että auto alkoi valua vasemmalle. Sitten kuului raapiva ääni ja spläts: molemmat vasemman puolen renkaat olivat tippuneet betonisillalta jokeen. Molempien päässä kuului huuto valumishetkellä: eeeeeeeeeeiiiii!!!!! Onneksi pakoputki oli oikealla puolella, sillä muuten auto olisi sammunut siihen paikkaan veden peittäessä melkein vasemman puoleiset renkaat kokonaan. Nyt paku siis pörisi ihan tasaisesti ja yritimme vauhdilla vuoroin eteenpäin ja taaksepäin, josko saisimme renkaan nousemaan reunan yli ylös takaisin sillalle. Tämä ei kuitenkaan onnistunut ja tuntui, että joka yrityksen jälkeen auto valui vaan syvemmälle jokeen ja poispäin fordista. Pelkäsimme, että oikeanpuolen renkaatkin luiskahtaisi alas jokeen. Otimme kengät pois, käärimme housut ylös ja astuimme ulos autosta jääkylmään veteen. Hyyi, tuntui kuin tuhannet nuolet pistelisivät jalkoja. Nyt vasta näimme kunnolla, minkälaiseen jamaan olimme automme saaneet ja melko syvälle auto oli jokeen rasahtanut. Aika syvältä koko asia! Yritimme siinä pähkäillä, miten seuraavaksi toimisimme, kun sysimustasta metsästä joen toiselta puolelta alkoi näkyä kaksi ilmassa pomppivaa valoa. Nuori saksalaispariskunta ilmestyi pimeydestä tarjoamaan meille apua. Yhdessä me yritimme ensin takarenkaan ja sitten eturenkaan taakse pinota kiviä, jotta saisimme auton nousemaan reunan yli. Jukka paineli kaasua ja me muut seisoimme joessa työntämässä. Ei se kuitenkaan onnistunut ja joka kerran jälkeen paku tuntui taas vajoavan syvemmälle rusahduksen kera. Siinä kerkesimme paniikissa jo miettimään muita vaihtoehtoja kuten isolle tielle menemistä ja jonkun autoilijan pysäyttämistä. Puhelimetkaan eivät siellä keskellä metsää toimineet. Yritimme kuitenkin vielä viimeisen kerran ja kauhoimme joen pohjalta niin paljon hiekkaa kuin vain irti saatiin ja rakensimme rampin takarenkaan taakse. Melko hutera ramppihan siitä tuli kun vain irtohiekasta oli tehty mutta asetuimme paikoillemme ja yritimme kaikkemme. Jukka painoin kaasun pohjaan ja me muut työnsimme kaikilla voimillamme autoa taaksepäin. Ensin ei tapahtunut mitään mutta sitten yhtäkkiä auto lensi vauhdilla ylös joesta mutaiselle rannalle, puolelle, josta olimme tulleet. Helpotuksesta huokailimme ja kiitimme saksalaispariskunnan avuliaisuudesta. Valitettavasti meillä ei ollut muuta kuin hedelmiä antaa kiitokseksi, mutta saksalaiset sanoivat vain, että ”Kein Problem” ja lähtivät takaisin pimeyteen, mistä olivat tulleetkin. :)

Emme lähteneet kokeilemaan joen ylittämistä uudestaan leirintäalueelle, vaan jäimme siihen tien varrelle pellon laitaan. Siinä meni sitten koko loppuilta ennen kuin saimme rauhoitettua itsemme tästä jännästä skenaariosta.

Seuraavana aamuna kävimme vielä katsomassa tätä pirun fordia, joka aiheutti meille niin paljon päänvaivaa. Auringon valossa silta näkyi kunnolla ja näimme, ettei sitä oltu rakennettu ihan suoraan. Se oli vähän vino ja alkupätkä oli paljon leveämpi kuin keskipätkä. Noh, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Auto ja me olimme kunnossa. :)

Kiero ylityspaikka, illan kauhun hetket

Päivän suunnitelmiin kuului ajo, 150 kilometriä, Cape Reingaan, Seelannin pohjoisimpaan osaan, joka on hyvin kapea pitkä niemi. Niemen kärkeen on rakennettu majakka, josta näkyy Tasmaninmeri ja toiseen suuntaan Tyyni valtameri. Suoraan majakan edessä nämä kaksi merta kohtasivat Columbia Bank nimisessä vesipyörteessä ja löivät toisiinsa aaltojen pärskähtäessä ilmaan. Joskus tässä pyörteessä voi olla jopa 10 metrisiä aaltoja mutta ollessamme siellä meret eivät olleet niin villejä. Maoriksi Cape Rengaa kutsuttiin Te Hiku o te Ika a Maui – Maui kalan pyrstö. Se on maoreille pyhä paikka, josta kuolleitten sielut lähtevät viimeiselle lepopaikalleen esi-isiensä kotimaahan. Siinä kohtaa miehinen meri Te Moana T¬āpokopoko a Tāwhaki naisellisen meren Te Tai o Whitireia. Emme olleet odottaneet kovinkaan paljon tästä näkymästä mutta kannatti ajaa tämä pitkä matka tänne asti. Hienolta näytti!

Cape Reinga

Merten kohtausalue

Huomaatko kaksi eri merta?

Cape Reingan majakka

Matkalla pois Cape Reingasta kävimme tallustelemassa Te Paki -hiekkadyyneillä, Rarawa rannalla, jonka hiekka oli White Silicaa eli valkoista kvartsihiekkaa. Rannalla näimme kuolleita pieniä haita, jotka olivat ajautuneet korkealle hiekalle ja joilta lokit olivat syöneet silmät ja muut mehukkaimmat osat. 

Te Pakin hiekkadyynit

Rarawa Beach ja hainsyöjälinnut

Läheisellä 90 Mile Beach Hideaway rannalla kävimme myös hirmuisia aaltoja kattelemassa ja rantavedestä etsimässä Paua simpukoita. Ei niitä löytynyt, pelkkiä tyhjiä kuoria: lokit olivat ilmeisesti jo murkinoineet niistä syötävät osat. Läheisellä Waipapakauri rampilta pääsi melkein rannalle asti ajamaan. Jos olisimme omistaneet nelivetoauton ja olisimme olleet paikalla laskuveden aikaan, olisimme voineet ajaa pitkin, tätä todellisuudessa 90 kilometriä eikä mailia, pitkää rantaa.

90 Mile Beachin giganttiset aallot

J ja menopeli

Menopeli ja 90 Mile Beach

Rannan lähistöltä löytyi kahvila-kauppa-taidemuseo, jossa kävimme lähinnä katselemassa heidän kauripuusta veistettyä kierreporrasta. Kierreporras oli siis kaiverrettu puun rungon sisään. Puu oli siis ollut todella iso ja nyt se hohti lakan alla kivan punaisena. Illaksi ajoimme taas johonkin metsään ilmaiselle leirintäalueelle (Forest Pools),  jossa saimme olla ihan privaatisti. 

Puun sisällä

Aamulla Jukka kömpi ulos autosta hieroen unihiekkoja silmistä ja sai nähdä kolme kanaa tepastelevan jonossa kukon perässä läheisellä tiellä. Kun siipikarja näki Jukan, ne lähtivät juoksemaan suoraan häntä kohti ja uteliaana hilluivat sitten meidän ympärillä syödessämme aamupalaamme. Olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että ihmisiltä saa naposteltavaa ja olivat tulleet keräilemään, josko meidän aamumuonista olisi irronnut palasia. 

Päivän ohjelmaan kuului Tane Mahuta, Lord of the Forest eli Metsien Kuningas, puun ja monien muiden isojen kauripuiden katsominen metsissä. Seelannin länsirannikolta löytyi pari tällaista metsää, josta oli hirmuisen isoja kauripuita. Kävimme hakemassa näistä puistoista karttoja ja informaatiota lähimmästä kylästä nimeltään Opononi. Sieltä löytyi myös kukkulalta näköalapaikka, jota kävimme tsekkailemassa. Siinä näköalapaikalla oli kylttejä Kiivi linnuista, joita tässä paikassa eleli ja yritimme kävellä hiljaa ja rauhallisesti, muttemme kuitenkaan nähneet yhtäkään. :(

Opononin kauneutta

Muutamia pieniä kaurimetsiä löytyi tien varrella alueella nimeltään Waipoua. Kävimme kävelemässä monia pieniä kävelyjä ja katsomassa näitä majesteetillisen isoja puita. Tane Mahuta on luultavasti vanhin elävä kauripuu ja sen uskotaan olevan jopa niin vanha kuin 2000 vuotta. Sen runko on 17.7 metriä, kokonaiskorkeus on 51,5 metriä ja ympärysmitta 13,8 metriä. Eli suhteellisen isosta puusta on kyse. Aikoinaan näitä ruvettiin sitten urakalla kaatamaan ja eksporteeraamaan mm. San Franciscoon, jossa niistä rakennettiin taloja. Olivat ilmeisesti mainioita siihen tarkoitukseen sekä myös veneitten rakennukseen. Sitten taisi käydä niin (ehkä), että San Franciscon kaupunki paloi ja sinne meni sitten suurin osa Seelannin kauripuista. Metsissä nähtiin Tane Mahutan lisäksi mm. kauripuut Te Matua Ngahere ja Yakas.

Tane Mahuta

Metsän magiikkaa

Yakas

Yakas ja Yukka

Te Matua Ngahere

Hengailtuamme metsässä tarpeeksi ajoimme eteenpäin rannikkoa pitkin ja sitten kurvasimme sisämaahan Dargavillen kaupunkiin. Kävimme myös tankilla Dargavillessa, mutta maksaessamme visalla tuli kauheasti lisämaksua juuri, kun olimme löytäneet kylän halvimman bensurin. Dargavillestä tulikin tästä syystä Dorgaville.

Alkoi hämärtää ja rupesimme miettimään yöpaikkaa. Ongelmana oli kuitenkin se, ettei lähistöllä ollut halpaa DoC leirintäaluetta, joten päätimme ajaa jollekin syrjäiselle pikkutielle ja yöpyä siellä tienvierustalla. Maungatapere pikkukylässä näimme kyltin jollekin vesiputoukselle (Piroa Falls) ja päätimme tsekata, josko sillä tiellä olisi hyviä paikkoja parkkeerata yöksi. Tie oli kiemurteleva ja kapea ja jatkui ja jatkui vaan. Ajettuamme noin 20 km päätimme pysähtyä tien vierellä olevalle pienelle leveämmälle kaistaleelle. Siellä pimeässä laittelimme ruokaa ja menimme nukkumaan. Joitakin autoja siellä ajeli ohi, ja juuri, kun olimme nukahtamaisillamme, jokunen isompi auto/paku ajoi ohi ja pysähtyi vähän matkan päähän. Ajattelimme jo, että sieltä se poliisi nyt tulee koputtamaan ovelle ja antamaan sakot meille, mutta hetken päästä kuului taas pärinää ja auto ajoi eteenpäin. 

Heräsimme aamulla ennen auringonnousua, jotta ehtisimme lähtemään piilopaikastamme ennen kuin isoimmat ruuhkat alkaisi. Ajaessamme pientä kiemurtelevaa tietä takaisin isommalle tielle huomasimme pienen matkan päästä meidän leiripaikastamme toinen Escape-pakun parkkeerattuna samaisen tien varteen. Naurahdimme, kun tajusimme, että se oli ollut se paku, joka oli pysähtynyt meidän pakumme kohdalla edellisenä iltana etsiessään sekin yöksi piilopaikkaa. :D

Klo 5.30 aamulla matka jatkuu

Tänä päivänä meillä oli tarkoitus ajaa Aucklandiin asti. Auringon noustessa pysähtelimme taukopaikalle johonkin tienvarteen ja laitoimme aamupalaa. Hirveän kylmä sää, oikein hytisimme siellä ulkoilmassa tehdessämme aamupuuroa. Ajelimme Aucklandia lähimpänä olevaan pienempään kylään, koska arvelimme saavamme sieltä yhtä hyvää infoa kuin infopisteestä Aucklandissa. Saimme hyviä vinkkejä, mitä siellä yhdessä päivässä ehtisi tehdä ja nähdä.

Auckland, joka on koti melkein yhdelle kolmasosalle koko Seelannin väestöstä, on iso miljoonakaupunki. Keskusta oli vilkas ja täynnä kiireisiä ihmisiä ja autot kiiruhtivat joka puolella ohi. Talot olivat keskustassa hyvin korkeita, mutta kaupunki näytti ihan kivalta ja siistiltä. Ensitöiksemme meillä oli löytää pakullemme parkkipaikka: kaikki paikathan olivat tietysti maksullisia ja eivät mitenkään halvemmasta päästä. Kiertelimme hieman hukassa vähän aikaa ympäri keskustaa Jennikan käännellessä karttaa käsissään ja Jukan yrittäessä vauhdissa lukea liikennettä. Lopulta päätimme vain ajaa jollekin parkkipaikalle ja parkkeerattuamme pienelle parkille korkeitten talojen takapihalle, huomasimme, että vieressämme olevat kaksi parkkiruutua olivat Escapelle varattuja. Eli Escape, niin kuin Escape, meidän auto. Katselimme kartasta, mistä Escape-autojemme office oli Aucklandissa ja sehän oli ihan nurkan takana. Jukka kipaisi nopeasti kysymässä, josko me saataisimme parkkeerata niitten ruudulle. Hän tuli iloisena takaisin ja sanoi, että saamme jättää automme siihen, kunhan siirrämme sen pois ennen kahta, jolloin pomot, joille nämä ruudut kuuluivat, olivat tulossa töihin. Jess, löysimme Aucklandissa tsäkällä ilmaisen parkkipaikan! 

Lähdimme käpyttelemään ja tutustumaan kaupunkiin. Kävimme kaupoissa, satamassa ja muuten vaan kaduilla pällistelemässä. Sitten lähdimme ajelemaan yhdelle näköalapaikalle, joka oli vanha kraatteri. Sieltä koko kaupunki näkyi oikein kivasti. Lähdimme myös ajelemaan toiselle näköalapaikalle, joka oli vähän kauempana keskustasta. Se jäi juuri karttamme ulkopuolelle ja saimme jonkin aikaa etsiä ennen kuin löysimme perille. Näköalapaikka oli enemmänkin jonkinlainen muistomerkki, josta kyllä näkyi kauas keskustaan ja ympäröiville omakotialueille.

Siellä Auckland siintää!

Aucklandin keskustaa 1

Aucklandin keskustaa 2

Entinen kraatteri

Illaksi olimme menossa länsirannikolle pieneen kylään nimeltään Raglan, jossa olimme sopineet Paulin kanssa couchsurfingin kautta, että saisimme tulla hänen luokseen asumaan. Raglan oli vanha hippi-/surffi kylä ja oli säilyttänyt relakseeratun fiiliksen muun maailman muuttuessa hektisemmäksi. Tie Raglaniin vei vuorten yli ja se oli tuskaisen pitkä ja kiemurteleva. Tuntui mukavalta tulla perille myös sen takia, että olimme tuleva kerrankin viettämään parisen päivää samassa paikassa ja saisimme vähän hengähtää. Paul oli erittäin vieraanvarainen. Koska hänen luonaan oli jo saksalainen surffipoika Patrik ja sänkyjä oli vain yksi, hän sijoitti Patrikin olohuoneen sohvalle, meidät omaan parisänkyynsä (vaikka sanoimme voivamme nukkua pakussamme, jonka saimme hänen takapihalleen parkkeerata) ja hän meni itse koiransa kanssa nukkumaan ulos terassilleen katon alla sijaitsevaan sänkyyn. Hän väitti, ettei se häntä haitannut ollenkaan, ja että hän tykkäsi nukkua ulkona, vaikka yöt olivat jo todella kylmiä. Olihan jo myöhäinen syksy siellä Seelannissa.

Raglan on tunnettu surffipaikka ja kahdesti kävimme Ngaraunui surffirannalla. Jukka oli se rohkeampi meistä ja veti märkäpuvun päälle ja meni jääkylmään veteen kokeilemaan Seelannin aaltoja. Siellä hän urheasti rämpi ja taisteli ja molemmat kerrat tuli jäätyneenä ylös vedestä huulet sinisinä. Täristen ajoimme sitten Paulin luokse ja Jukka hyppäsi kuumaan suihkuun sulattamaan itsensä. Muuten emme tehneet kauheasti muuta koko Raglanissa olomme aikana kuin lööbailimme nurmikolla, söimme mandariineja suoraan Paulin pihalla olevasta puusta (olivat erittäin hyvän makuisia) ja juttelimme mukavan Paulin ja Patrikin kanssa. Paul oli kasvissyöjä, joten söimme kolme päivää oikein herkullisia kasvisruokia, joita teimme vuoroin ja yhteistyöllä. Meillä oli erittäin mukavaa Raglanissa, jossa näköjään aina oli mahtavan kaunis sää, tai ainakin juuri silloin, kun itse olimme siellä. Raglanissa vietetty aika, Paulin tapaaminen (ja tietenkin Patrikinkin) jää kyllä erityisen positiivisesti muistoihimme. Kiitos Paulille vieraanvaraisuudesta ja ihanista mandariineista, feijoaksista (joita saimme mukaan lähtiessä), rennosta elämäntyylistä ja mielenkiintoisista ajatuksista.

Raglanin rento ranta

Me, Paul, Meg (koira) ja Patrik

Raglanista lähdimme köröttelemään etelän Otorohangaan, jossa sijaitsee eläintarha tai enemmänkin lintutarha nimeltään Kiwi House eli Kiivi (linnun) talo. Olimme päättäneet, että jos emme näe Kiivi lintua villinä luonnossa, niin käymme katsomassa sitä tarhassa. Odotettavissa oli, ettemme näkisi sitä luonnossa, koska se liikkuu yöllä ja pitää ihmisiin turvallisen etäisyyden.

Tarhassa oli paljon erilaisia lintuja ja pari liskoakin. Mutta meille mielenkiintoisimmat olivat kuitenkin Kiivit, joita oli kaksi. Ne asuivat sisätiloissa omissa häkeissään. Sisätiloissa sen takia, että voitiin simuloida yötä vähäisillä valoilla, koska muuten ne olisivat vain piilossa nukkumassa. Toinen liikkui ympäri häkkiä ja pitkällä nokallaan tökki maata etsien ruokaa. Toinen nuorempi vaikutti aika stressaantuneelta ja juoksenteli samaa välimatkaa edestakaisin häkissään. Meidän ollessamme siellä oli niiden ruokailuhetki, kun hoitaja vei molemmille ämpärillisen ruokaa. Nuorempi meni ruokansa kimppuun vasta, kun hoitaja oli siirtynyt kauemmas mutta vanhempi tuli heti vastaan, kun se huomasi hoitajan lähestyvän ruoan kanssa. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut ystävällinen. Kiivit ovat nimittäin todella aggressiivisia lintuja ja se nokallaan tökki hoitajan jalkoja vaarallisesti samalla, kun se vahvoilla jaloillaan potki hirmuisella voimalla. Onneksi hänellä oli suojahousut (joihin kuitenkin oli tullut reikä kiivin kovakouraisista otteista johtuen) ja saappaat. Hoitaja kertoi, että lintu ei yleensä ole niin aggressiivinen, kun se tuntee hoitajan, mutta koska hän oli uusi, talossa ei tervetuliaisrituaaleissa löytynyt syömiseen rauhaa. Hassun näköisiä ruskeita siivettömiä pitkänokkaisia vahvajalkaisia palleroita nämä linnut olivat.

Valitettavasti kiivilintuja ei saanut kuvata :( 

Otorohangan lähistöltä löytyi luolaalue, Waitomo Caves eli Waitomo luolat, jossa oli useita isoja ja erilaisia luolia. Menimme ensin vähän isompaan Ruakuri-luolaan, joka oli saanut nimensä Maori legendasta. Maori Ruruku Aranui jahtasi villisikaa koiransa kanssa. Koira hävisi puskiin sian perässä.  Puskien seassa osoittautui olevan sisäänkäynti luolaan, jonka ei tiedetty aikaisemmin siellä olevan. Luolaan laskeudutaan nykyään ihmisen tekemiä kierreportaita pitkin hyvin pitkä matka pimeisiin maanalaisiin tunneleihin. Ruakurissa saimme nähdä kalkkikivimuodostelmia stalaktiitteineen ja stalagmiitteineen, kiiltomatoja ja maanalaisia jokia. 

Killtomadot saalistaa siimoilla

Simpukkafossiili

Verhokalkkikiveä

Portaat luolaan

Kävimme sen jälkeen myös katsomassa Waitomo Glowworm nimistä luolaa. Se oli vähän pienempi kuin Ruakuri, mutta siellä oli hienoja avaria luolia, joissa aina välillä pidetään konsertteja. Tässä luolassa saimme myös mennä veneellä yhtä maanalaista jokea pitkin katsomaan kiiltomatoja. Livuimme hiljalleen eteenpäin oppaan vetäessä venettä narulla ja jonkin ajan päästä opas sammutti kaikki valot ja saimme kokea todella taianomaisen hetken katon ollessa aivan täynnä vihreästi loistavia pieniä kiiltomatoja pilkkopimeässä ympäristössä. Näytti aivan tähtitaivaalta, mahtavaa! Ainoa häiritsevä tekijä oli jotkut ryhmäläiset (taisivat olla kiinalaisia), jotka oppaan pyynnöistä huolimatta kikattelivat tämän muuten niin täydellisen hetken ajan. Hieman ärsytti, mutta oli se hieno kokemus silti. :)

Valitettavasti luolassa ei saanut kuvata :(  

Kuulimme oppaalta muuten, että juuri kyseisenä päivänä kuu olisi lähempänä kuin yleensä, ja kun tulimme ulos luolasta, nostimme katseemme heti taivaalle. Siellä se möllötti todella isona. Ehkä Bruce Almighty oli ollut vauhdissa täälläkin. :)

Illan ilmaista leirintäaluetta emme millään löytäneet taas huonojen ohjeitten takia. Ajoimme soratiellä todella pitkiä matkoja ja emme ikinä tulleet sellaisille paikoille, jotka mainittiin ohjeissa. Kun olimme etsineet aluetta jonkin aikaa, aloimme olla jo niin väsyneitä ja nälkäisiä, että löydyttyämme takaisin isolle oikealle tielle pysähdyimme seuraavalle taukopaikalle lähelle Taumaranuin kylää. Sammuimme aika nopeasti siinä sitten massut täynnä tonnikalaa. 

Tunnelmaa yöpaikaltamme tien poskessa

Seuraavana aamuna nousimme taas ennen auringon nousua ja lähdimme heti ajamaan sumuisessa ja todella kylmässä aamussa. Lämpötila nousi hieman auringon noustessa ja uskalsimme nousta autosta aamupalaa laittamaan. Ajoimme etelään Taumaranuista Whanganuihin samaisten tulivuorten ohi, joilla olimme puolitoista viikkoa aikaisemmin käpytelleet. Olihan ne ihan siistin näköisiä näin sumuisessa ilmassa. 

Aamu-usvat

Yksinkertaisesti kaunista!

Whangauihin tultuamme kävimme informaatiopisteessä kysymässä alueen nähtävyyksistä. Sieltä meitä neuvottiin ensin menemään katsomaan lasipuhallusstudiota, Chronicle Glass Studiota. Siellä he olivat täydessä työssä lasipalleroita väsäämässä. Sitten kävimme kiipeämässä Durie Hill Tower näköalatorniin. 176 askelta oli ylös asti eli ei se mikään hirveen korkea torni ollut, mutta kun se oli rakennettu korkealle kukkulalle, niin näkihän sieltä hienosti koko kaupungin yli. Sääkin näytti muuttuvan aurinkoiseksi ja päätimme mennä löhöilemään Bason Botanical Gardensin isoon ja hyvin hoidettuun puistoon. Otimme rantatuolit esille ja rentoilimme auringossa kirjaa lueskellen. Puistossa löytyi myös hienot ilmaiset kaasugrillit, joissa valmistimme mainiota päiväsapuskaa itsellemme. Puistosta ajoimme vielä tsekkaamaan yhtä lähellä olevaa Kai Ivi rantaa, joka ei kuitenkaan ollut niin helposti löydettävissä. Tajusimme ajettuamme liian pitkälle, koska kylteissä rannan nimi oli eri kuin mitä meille oli kerrottu. Ajoimme siis takaisin ja löysimme perille. Ei ollut mitenkään erikoisen nätti ranta. Siellä se hiekkainen maaperä kallioiden alapuolella kohtasi ison meren niin kuin useimmilla rannoilla. Ei tullut vietettyä aikaa siellä, kun ihan vain pienen kävelyn verran ja kiipesimme takaisin pakuumme ja ajoimme kohti illan ilmaista leirintäaluetta (Waikava Tararua Forest), joka sijaitsi vähän matkaa Wellingtonin yläpuolella. Seuraavana päivänä oli sitten aika hypätä lauttaan ja vilkuttaa kiitokset Seelannin pohjoissaarelle.

Durie Hill Tower

Whanganui

Kokki Kolmonen!

Jennika Bason Botanical Garden -pusitossa lukemassa

Kai Ivi

Uuden-Seelannin pohjoissaarella (osa1)

Aamulla heräsimme pehmoisista pumpuliunista, kävimme kuumassa suihkussa ja tepastelimme Trishin ja Bernien keittiöön. Siellä oli vastassa ihanan iloinen ja vieraanvarainen pariskunta tarjoilemassa meille aamupalaksi kaikkea, mitä keittiökaapeistaan löytyi. Tosin he varoittivat meitä syömästä liikaa, koska aamupäivän ohjelmaan kuului tuhdin myöhäisen aamupalan syöminen paikallisilla markkinoilla.

Ennen markkinoille menoa pörräsimme tai oikeastaan liu’uimme pariskunnan luksusautolla heidän omistamalleen viinitarhalle. Siellä saimme maistella kahta eri viinirypälelaatua ja saimme kuulla, miten satoa ”poimitaan”  koneella puita tärisyttämällä, jotta rypäleet saataisiin kaikki irtoamaan oksia rikkomatta. Eihän sitä enää rypäleitä käsin poimita vanhalla romanttisella tavalla niin kuin italialaisissa elokuvissa.

Viinitarhalla

Rypäleiden poimija

Sieltä sujahdimme sitten Spring Creekin markkinoille ja asetuimme Bernien kanssa aamupalanälkäisten kanssa jonottamaan pekonitaateliwrappien  ja suklaacroissanttien valmistumista. Trish kävi meidän jonottaessa kahvin ja teen metsästyksellä. Ruoan tuoksu oli kyllä mahtava ja tunnelma muutenkin mukava, niin kuin aina näillä pienillä markkinoilla, joissa paikalliset myyvät omatekoista hilloa, oliiviöljyä, leipää ja kasvimailtaan poimittuja kasviksia ja hedelmiä. Kaikki näyttivät tuntevansa toisiaan ja mekin Bernien ja Trishin kanssa ”juutuimme” rupattelemaan tuttujen kanssa joka toisella askeleella. 

Mukava aamupäivä tuli kyllä vietettyä yhdessä ja harmitti hieman, että alkoi lähestyä se aika, jolloin meidän oli sanottava hyvästit heille. Olimme nimittäin varanneet liput pohjois-saarelle menevälle lautalle. Olimme kuitenkin tulleet niin hyvin toimeen heidän kanssa, että olimme sopineet, että piipahdamme heidän luonaan paluumatkalla seikkailtuamme riittävästi pohjois-saarella. Olimme myös suunnitelleet menevämme pienelle retkelle lähisaaristoon heidän purjeveneellään. 

Oli siis aika pakata tavarat takaisin pakuun ja lähteä köröttelemään kohti satamaa. Saimme kokonaisen pussillisen feijoaksia ja toiseen pussiin pakattiin greippejä, appelsiineja, chilejä ja taateleita mukaan, jottemme köyhinä reissareina näkisi nälkää. Todella ystävällistä. Kiitos Cherrybankseille siltä erää. :)

Satama sijaitsi Pictonissa eli noin tunnin ajomatkan päässä. Menimme jonottamaan lautalle pääsyä ja siellä odotellessa saimme tarkkailla ja ihailla monien muiden Escape- pakujen maalauksia. Todella taidokkaasti olivat jotkut peltikasat tulleen koristetuksi. Ja eipä kestänyt kauaakaan, niin olimme jo ajaneet pakumme autokannelle, kiivenneet ulos yläkannelle raikkaan ilman tuullessa korvissamme, lipuessamme lautalla vihreitten kukkuloiden välistä avoimille vesille. Aurinko paistoi kivasti ja pysyimme melkein koko neljätuntisen matkan ajan kannella syöden hedelmiä, lukien infoa pohjois-saaresta ja tutkaillessa karttoja. Sitten näimmekin jo Wellington-kaupungin isot rakennukset lähestyvän keulan edessä.

Matkalla Wellingtoniin

Eteläsaari jää taakse

Olimme saaneet vinkkiä Trishin siskolta, joka asui Wellingtonissa, syrjäisestä puistosta, jossa voisimme yöpyä pakussamme ilmaiseksi. Hieman olivat meidän kartat huonot ja tämä lentokentän takana oleva puisto jäi juuri kartan ulkopuolelle. Ajettuamme vähän aikaa ja huomattuamme olevamme hieman hukassa pysähdyimme julkisen vessan kohdalle iltapesulle. Jukka kävi lähellä olevasta viinakaupasta kyselemässä ajoneuvoja ja sai jopa myyjältä googlen karttapalvelusta ulosprintatun kartan. Sillä aikaa Jennika kävi WC:ssä ja sai säikähtää hieman, kun joku rupesi hakkaamaan ovea ja huutamaan jotakin hyvin epämääräisellä äänellä. Jokunen viinapää siellä hirveässä hädässä riehui. Noh, sellastahan vissiin sattuu ison kaupungin pimeillä syrjäkaduilla. :D

Jonkin ajan päästä seikkaillessamme tarpeeksi löysimme etsimämme pienen Wahine Parkin puiston ja parkkeerasimme siihen puskien suojaan. Valmistimme nälissämme vähän iltamättöä ja käperryimme peittojen alle.

Wahine Parkin aamu

Aamulla piti kyllä todeta, että oli ollut melkoisen lämmin yö, melkein tarkeni ilman peittoa. Mukavampi kuitenkin näinpäin ja ettei tarvitse taistella pipon kanssa läpi yön, joka ei kuitenkaan halua pysyä päässä. Tämän ensimmäisen päivän pohjois-saarella ajattelimme viettää suuremmaksi osaksi tutustuen Uuden-Seelannin pääkaupunkiin eli tuuliseen Wellingtoniin. Kävimme kuitenkin ensi töiksi informaatiopisteessä kyselemässä, mitkä olivat pakolliset nähtävyydet siellä kaupungissa, mutta myös koko saarella. Saimme paljon hyviä vinkkejä eri paikoista ja tajusimme viimeistään siinä vaiheessa, ettei kaksi viikkoa riittäisi millään koko pohjois-saaren näkemiseen kunnolla eikä viisi viikkoa Seelannin eksplooraamiseen haluamallamme tavalla. Mutta tällä kertaa nyt ei kuitenkaan ollut enempää aikaa. Pitänee vissiin tulla takaisin joku päivä. :)

Wellingtonissa sijaitsee todella modernin tuntuinen ja innovatiivinen kansallismuseo nimeltään Te Papa. Siellä saimme parisen tuntia menemään tutustuessamme maorikulttuuriin, Seelannin luontoilmiöihin ja siihen, miten maan metsät ovat hävinneet ensin Maorien ja sitten Engelsmannien toimesta. Oli oikein mielenkiintoinen museo ja asiat kiinnostavalla tavalla esitelty. Kannattaa käydä tutustumassa, jos ja kun siellä päin maailmaa liikkuu.

Maorien asutus Te Papassa

Uusi- Seelantihan on Taru Sormusten Herrasta- elokuvan kotimaa. Ohjaaja Peter Jackson on kotoisin sieltä ja siellä sitä kuvattiin. Wellingtonissa sijaitsee myös Weta Cave, jonka Peter Jackson on perustanut kavereidensa Richard Tailor, Tania Rodeger ja Jamie Selkirk kanssa. Sieltä löytyi elokuvista kiinnostuneille museo, mutta siellä sijaitsi myös työpajoja, joissa kehitellään, muotoillaan ja eritavoin toteutetaan erinäistä rekvisiittaa, örkkejä ja muuta elokuviin; kuten esimerkiksi The Lord Of the Ringsiin, Avatariin, The Adventures of Tintiniin, King Kongiin ja moneen muuhun. Museossa oli näytillä muutama hahmo kuten Smeagol ja Tintti tuijotettavaksi. Kiinnostavinta oli kuitenkin lyhyt filmipätkä, jossa näytettiin miten taidokkaasti askarrellaan ja paskarrellaan, jotta erilaiset hahmot syntyisivät eloon valkokankaalla.

Uruk-hai

"My Precious"

Wellingtonissa kävimme myös ajamassa kiemurtelevia pikkuteitä ylös yhdelle pienelle kukkulalle, josta oli hieno näköala kaupungin ylle ja sen takana sijaitseville kukkuloille.

Wellington

Olimme suunnitelleet menevämme yöksi parin sadan kilometrin päässä sijaitsevalle ilmaiselle leirintäalueelle, mutta ajettuamme jo jonkin aikaa Wellingtonista pohjoiseen ajattelimme kuitenkin körötellä oikein urakalla ja ajaa seuraavalle ilmaiselle kämppäysalueelle, johon oli jo 350 kilometriä. Tiesimme seuraavan päivän sään olevan aurinkoinen ja täydellinen patikointiretkelle, jota olimme suunnitelleet ja kävelyreitti sijaitsi  tuon 350 km:n päässä sijaitsevan leirintäalueen lähistöllä. Pimeässä löysimme lopulta hieman epävarmoina perille Kawapahine Parkin metsätietä pitkin puitten välistä avautuvalle pienelle aukiolle, joka jo oli Escape-pakuja täynnä. 

Aamulla heräsimme aikaisin, jotta ehtisimme hyvin kävellä Tongariro Alpine Crossing nimisen 19 km pituisen kävelyn tulivuorimaisemissa. Tongariro National Park kansallispuistosta löytyy kolme aktiivista tulivuorta; Mt Ruapehu, Mt Tongariro ja Mt Ngauruhoe, kuumia lähteitä ja alppikasvistoa. Ajaessamme patikointiretkemme informaatiopisteeseen näimme ensimmäistä kertaa tulivuoret, koska edellisenä päivänä saapuessamme oli ollut jo pilkkopimeätä. Jotenkin erikoinen fiilis, kun näkee tulivuoria, jotka ovat aktiivisia ja josta voi kuumaa laavaa syöksyä monia metrejä ilmaan. Niillä on oma tahto ja elämä. 

Maisema tulivuoria pullollaan

Informaatiopisteessä oleva nainen kuitenkin rupesi sanomaan meille, että vähän on kyllä myöhäistä aloittaa kävely vasta nyt. Kellohan oli vasta pari minuuttia yli yhdeksän! Kävely alkaa ja loppuu eri kohdissa ja heillä on bussikyyti järkätty, joka vie aloituspaikkaan ja hakee loppukohdasta ja viimeinen bussi aloituspaikkaan oli juuri tasalta lähtenyt. Hmm, noh meille kerrottiin sitten toisesta vaihtoehdosta meidän näytettyä niin pettyneiltä. Eli voi itse ajaa aloituspaikkaan ja sitten tilata toisesta firmasta kuljetuksen loppupäästä takaisin aloituspaikkaan. Eli varasimme sellaisen, ajoimme lähtöpisteelle, vaihdoimme oikeat varusteet niskaan, pakkasimme eväät ja lähdimme tallustelemaan kohti tulivuoria.

Alkumatka oli suhteellisen helppo. Tasaisesti mentiin hyvin merkityllä polulla kuivassa kivisessä maastossa ylöspäin. Edessämme kohosi kaksi tummaa, mordorimaista tulivuorta. Toinen korkeampi ja jyrkempi kuin toinen mutta sinne johonkin ylös me olimme menossa. Vähän ennen puoltaväliä alkoi sitten nousut olemaan paljon jyrkempiä ja tasainen pulssimme lähti välillä tykittämään oikein täysillä. Välillä sai kuitenkin hengähtää vähän tasaisella alustalla, joka ilmeisesti oli kraatteri. Loppu tykitys puolivälin taukopaikalle olikin jo pidempi ja tuntui, ettemme ikinä pääsisi perille. Pääsimme kuitenkin lopulta katsomaan maisemia korkeuksista ja ihailemaan sitä toista tulivuorta, Mt Ngauruhoeta, joka kohosi korkeammalle, ja jonka rinteistä näkyi hyvin, miten eriväristä laavaa on purkaushetkillä valunut tulikuumana alas jäähtyen röpelöisiksi kiviksi. Sinne ylöskin olisi voinut kiivetä ja katsoa alas kraatteriin, mutta se olisi venyttänyt kävelyä kolmella tunnilla ja ämpärillisellä hikeä, joten tyydyimme vain ylöstuijottamiseen. Näkymät olivat hienot ja eväät maistui. :)

Taivalluksen aloitus

Mt. Ruapehu

Tauko

JJ

Jennika kraatterissa

Jukka ja laavojen kulkureitit

Jennika tseikkailee punaiseen kraatteriin

Jatkaessamme matkaa oli edessämme parinsadan metrin jyrkkä laskeutuminen pöllyävässä irtolaavassa. Oli hieman hankalaa ja tuntui, että laskeutuminen olisi toiminut paremmin suksilla tai pulkalla, valuimme vain holtittomasti alas. Jotkut korealaiset olivatkin päätyneet pyllylaskemiseen. Ihan hyvä vaihtoehto sekin, paitsi että laava varmasti hioi housuihin isot reiät takapuolen kohdalle. Jyrkänteen alapuolella näkyi kauniita turkoosisia pieniä lampia, joiden nimi englanniksi oli Emerald Lakes. Mineraaleja, jotka ovat huuhtoutuneet lähellä olevista geotermisistä alueista, antavat järville tämän kauniin värin. Lampien tai järvien ympäristössä alkoi myös rikki haisemaan, joka on merkki siitä, että tulivuori on aktiivinen.

Emerald Lakes

Mätämunahaju puskee maan läpi

Turkoosinen puuli

Tsaikedeliaa

Ihailtuamme näitä pieniä lätäköitä hetken jatkoimme matkaa seuraavalle ”nähtävyydelle”. Se oli isompi ja normaalimman värinen järvi, jota maorit kutsuivat Te Wai-whakaats-o-te-Rangihiroaksi (tarkoittaa Rangihoran peili) tai helpommin Blue Lake eli Siniseksi Järveksi. Tämä järvi oli maoreille pyhä eli sapuskat saivat jäädä reppuun sen lähistöllä eikä varpaitaankaan saanut järvessä dipata.

Kaukana siintää Blue Lake

Noin kaksi tuntia saimme sitten loppumatkalla kävellä negatiivisella alustalla. Melko tylsäksi meni reitti, mutta maisemathan olivat hienot. Lopussa Jennikan suhteellisen uudet kengätkin alkoivat hiertää ja perille tulo parkkipaikalle oli helpotus. Eihän siinä mennytkään kuin tyyliin 5 tuntia ja olisi luullut, että olisi vielä töötimpi tuollaisen repäisyn jälkeen. Mutta ei, elämä hymyili vielä vaikka vähän väsyneitä olimmekin. :)

Reitti päätepisteeseen

Jukka lähti yksin minibussin kyydillä hakemaan pakuamme toiselta parkkipaikalta ja sitten ajelimme takaisin samaiselle lähimetsissä olevalle ilmaiselle leirintäalueelle. Siellä teimme sitten sapuskaa ja rupattelimme nuoren saksalaispariskunnan kanssa, joilla oli suunnitelmissa tehdä samainen kävely seuraavana päivänä. Heillä oli vähän luksuksempi matkailupaku ja he ystävällisinä kutsuivat meidät heidän ruokapöytänsä ääreen syömään sapuskamme, jottei meidän tarvitsisi syödä seisten tai etupenkeillä niin kuin normaalisti teimme. Sitten olikin jo väsyneitten reissareitten aika mennä tutimaan.

Seuraavana aamuna suuntasimme kylälle nimeltään Turangi. Siellä kävimme taasen infopisteessä hakemassa vinkkejä lähialueen nähtävyyksistä ja saimme kuulla, että lähistöllä olevassa kylässä, Tokaanuissa, oli ilmainen geoterminen puisto, jonka kävimme tietysti katsomassa. Rikkiä siellä eri kohdissa tunkeutui maasta ja höyryä nousi kuumista vesialtaista. Kuumaa mutaakin hassusti kupli muta-altaissa.  Siitä ajoimme sitten Taupo nimiseen kylään, joka sijaitsi samannimisen järven rannalla. Sielläpä ei tullut kauheasti tehtyä; hengailtua netissä, mässäiltyä rannalla ja tankattua vesivarastoamme. Iltapäivällä kävimme katsomassa ja haistelemassa Taupossa rikinhajua pienessä geometrisessä puistossa nimeltään Craters of the Moon. Siellä oli muta- ja muita kuplivia altaita sekä taasen isoja reikiä maassa, joista nousi mädäntyneen kananmunan hajuisia höyryjä.

Mutataidetta Tokaanuissa

Mutapatsas Tokaanuissa

Höyryävä lätäkkö

Lake Taupo

Craters of the Moon 1

Craters of the Moon 2

Vihreä laatta

Craters of the Moon puiston lähellä oli Huka Falls vesiputous, jonka ohitse ajelimme räpsien pari kuvaa ja parisen kilsan päässä löytyi ilmainen leirintäalue Reids Farm, johon sitten parkkeerasimme yöksi.

Huka Falls

Pohjoiseenpäin Tauposta löytyi alue, jossa oli kolme geotermistä puistoa. Olimme itse valinneet Wai-o-Tapu puiston, joka meidän mielestä vaikutti kiinnostavimmalta niistä kolmesta. Puistossa löytyi myös Geysir, jonka puiston henkilökunta jollain saippuaseoksella käynnisti joka päivä kello kymmenen. Kävimme katsomassa kun se pikkuhiljaa rupesi kuplimaan saippuoiden kaadon jälkeen. Hetken päästä se purkaantui voimalla ja iso vesitorni syöksyi korkealle ilmaan.

Lady Knox Geysir...

...purkautuu

Puisto oli todella iso ja sieltä löytyi vaikka minkälaisia altaita ja kuplivia erituoksuisia aineita. Isoin lätäkkö oli nimeltään The Champagne Pool. Se oli 65 metriä läpimitaltaan ja 62 metriä syvä. Veden lämpötila pinnalla oli 74 astetta, eli ihan sairaan kuumaa. Vedestä löytyi mm. hopeaa, kultaa, elohopeaa, rikkiä ja arsenikkia. Useimmat kraatterit ovat muodostuneet happamien aineiden noususta ylös hyvin kuumista maanalaisista vesistä, jotka sitten hajottavat maan sen yläpuolella ja saavat sen lopulta sortumaan. Näiden kraatterien seinät olivat usein täynnä rikkiä, joka oli reagoinut ilmakehän kanssa ja juuttunut seiniin. Joidenkin kraatterien seinät olivat neonvihreitä tai kellertäviä tai kirkkaan oransseja. Joskus näitten reikien pohjalla oli kiehuvaa vettä tai mutaa ja usein niistä nousi pahan hajuista höyryä. Puiston läheisyydeltä löytyi myös iso mutainen lätäkkö, joka kupli milloin missäkin ja välillä ampui mutaa korkealle ilmaan. Hassulta näytti! :)

Väriloistoa Wai-o-Tapussa

Keltainen ja vihreä väri = rikki

Oranssiin vivahdus = antimonia

Geortemisellä alueella on vaarallista kävellä

Rikkiä!

Valkoinen = piioksidi

Taas rikkiä

Punaista Champagne Poolsissa = rautaoksidi

Iso rikkiallas

Mutakylpy

Mutaräjähdys

Pikkukuplat

Olimme lukeneet netistä yhdestä kuumasta lähteestä, joesta, joka sijaitsi vähän Rotoruan eteläpuolella. Se ei ollut mikään turistikohde eikä kaikki siitä tienneet, joten siellä KC:ssä keskellä metsää pystyi relaksoitumaan ilmaiseksi kuumassa vedessä pienen vesiputouksen alla. Mutta eipä kerrota missä se sijaitsee, jottei siitä tule hirveä turistirysä. :)

Ihanan lämmin uintipaikka!

Rotoruaan päästyämme, maori kulttuurien keskipiste täällä Seelannissa, huomasimme heti hajun, joka oli tälle kaupungille ominainen, eli mädän kanamunan haju. Se johtuu siitä, että alue on geotermisesti hyvin aktiivinen eli sieltä löytyy paikkoja, joista nousee rikkiä maasta, mutalätäköitä ja geysereita joihin olimme näinä viimeisinä päivinä tutustuneet. Sieltä löytyy myös monia kylpylöitä, joissa voi käydä lillumassa erilaisissa terveellisissä ja ihoa hemmottelevissa altaissa. 

Hells Gate kylpylään suuntasimme sitten illalla tarkoituksena istua kuumassa mutakylvyssä ja sen jälkeen lillua koko illan lämpimässä rikkialtaassa. Näitä Hells Gaten käyttämiä parantavia ja elvyttäviä mutia maorit ovat kautta aikojen jo käyttäneet hyväksi. Ja nyt mekin saimme nauttia niistä. Kylpylän ympärillä oli myös näitä geotermisiä reikiä ja kävimme pienellä kävelyllä niitä tuijottamassa. Siellä oli myös pieni paja, jossa mustapitkätukkainen maori puunveistäjä auttoi meitä veistämään pienille puupalikoille itse valitsemaamme maorilaiset kuviot. Eivät näyttäneet kovin hienoilta, joten veistäjä näytti taidokkaasti miten asia tehdään ja korjaili hieman meidän luomuksia.

Lueppa kyltti!

Kansanparannus lääkejärvi

Vasemmallaa Jukan, oikealla Jennikan kaiverrus

Sitten olikin aika vaihtaa uintikamppeet niskaan ja ystävällisen miehen johdolla astua kuumaan altaaseen. Ensimmäiset minuutit tuntuivat oikein mukavilta siellä istuskellen kaulaan asti mutavedessä ja pohjalta mutaa kaapien ja toistemme kasvoihin kasvonaamiota tehden. Sitten alkoikin kohta tuntumaan todella kuuuuuuuumalta. 20 minuuttia, joka oli raja miten kauan muta-altaassa saa istua, alkoi tuntua iäisyydeltä ja tunne oli kyllä todella helpottunut, kun kylpylämies tuli kysymään vointimme ja oli aika nousta altaasta. Heti noustessamme jouduimme pää edellä kylmään suihkuun. Olimme vähän pelänneet tätä suihkutteluhetkeä, koska kumpikaan ei ole kovinkaan kylmän veden ystävä, mutta tuntui aivan mahtavalta pestä muta pois jääkylmällä vedellä. Hieman huippasi kuitenkin kävellessämme rikkialtaaseen, joten joimme vesiautomaatista monta kupillista vettä. Rikkiallaskin oli suhteellisen lämmin ja kesti varmaan puoli tuntia ennen kuin kroppamme oli vähän palautunut mutakylvystä. Siirryimme seuraavaan rikkialtaaseen joka oli vähän viileämpi ja vaihtamalla näitten kahden välillä meni sitten koko ilta kunnes kylpylä meni kiinni. Kyllä iho tuntui mukavan pehmeältä illalla ja muutenkin olo oli rauhallinen ja uninen. Ainoa huono asia oli, että uintikamppeet ja vähän pyyhkeemmekin jäivät haisemaan sille mädäntyneelle munalle. Mahtava kokemus!

Sileinä kuin vauvanpyllyt nousimme sitten seuraavaan sateiseen päivään yöpaikkamme Lake Okarekan rannalta. Olimme ajatelleet visiteerata maori kylässä mutta tuli kyllä sellainen fiilis että eipä kauheasti huvita tällaisessa säässä. Päätimme kuitenkin lopulta käydä kattelemassa, miten maorit ennen elelivät ja itse asiassa, miten jotkut elelivät edelleen, koska tämä oli ainoa elävä maorikylä tänä päivänä. He olivat rakentaneen kylänsä lämpimien lähteiden päälle ja käyttivät tätä tehokkaasti hyväkseen. Heillä oli oma pieni kylpylä, kuuma luonnollinen vesiallas ruoan kypsyttämiseen ja he olivat myös rakentaneet kuumaan maahan uunin, joka toimi kuumalla höyryllä. Erillistä lämmitystäkään ei tarvittu kuumien höyryjen lämmittäessä talot. Siellä kävelimme maorinaisen kanssa opastetulla kävelyllä läpi kylän katsomassa taloja, hautapaikkoja, kylän kahta ”omaa” geyseriä, pyhää Wahiao kokoushuonetta ja paljon muuta. Saimme opetella pari maori sanaa kuten esimerkiksi Kia Ora eli hei ja kylän nimeä eli Te Whakarewarewatangaoteopetauaawahiao, jota kuitenkin turisteille oli lyhennetty Whakarewarewaksi. Keskustelimme myös maori puuveistäjään kanssa ,joka kaiverteli taidokkaita taide-esineitä omassa työpajassaan ja saimme kokea hienon ja energisen tanssi-, lauluesityksen kuuluisalla Haka-sotatanssilla ja oppitunnin, miten heidän hameitaan valmistetaan. Maistoimme myös maissia, joka oli valmistettu kuumassa altaassa upotettuna.

Taloissa höyrylämmitys

Höyryuuni eli Hangi

Kyläläisten kylpylä

Blyäääh!

Tanssia ja laulua maorilaiseen tapaan

Piiritanssi

Iik!

Blyääh 2!

Kylän raitti

Veistäjän pajassa

Vekkuli patsas

Maorien Wahiao

Olimme tämän jälkeen suunnitelleet menevämme Taru Sormusten Herrasta -elokuvassa esiintyvien Hobittien kylään eli Hobbitoniin, joka sijaitsi Matamatassa parisen tunnin matkan päässä Rotoruasta. He, jotka tuntevat hobitit ja niiden vekkuli-iloset piirteet voivat ehkä ymmärtää, että harmaa ja sateinen ilma ei oikein sovi Hobbiton vierailulle, joten pohdimme kovasti eri vaihtoehtoja seuraavalle päämäärälle. Olimme nimittäin sopineen Trishin siskon kanssa, joka asui hieman pohjoisempana, että tulisimme heidän luokseen illalla ja Matamata olisi sopivasti matkanvarrella. Lähdimme siis kuitenkin riskillä ajelemaan kohti pohjoista rannikkoa ja Matamataa. Juuri ennen Matamataan tuloa ilma selkeni, aurinko alkoi paistaa ja niin tummat ja paksut pilvet muuttuivat ihanan valoisiksi pehmeiksi pumpulipilviksi: juuri sopiva Hobbitti ilma.

Hobbiton sijaitsee yhden lammas-, lehmämaatilan alueella. Hobbitoniin, johon asuinkolot ja The Green Dragon Inn pubi oli rakennettu, ei päässyt itse ajamaan vaan piti liittyä ohjatulle kiertoajelulle/-kävelylle. Aluksi oli elokuvan tekijöillä ollut sopimus tilan omistajien kanssa, että he palauttavat maat entiselleen kuvausten ollessa ohi. Alettuaan purkaa Hobbitonia tuli kuitenkin niin paljon kyselyjä faneilta tästä paikasta, että he päättivät säästä kylän ja tehdä siitä turistinähtävyyden. Nyt sinne oli myös rakennettu paljon enemmän koteja, koska he kuvasivat uutta Hobbiton elokuvaa. Saimme nähdä miten tarkasti kaikki kodit, puutarhat, penkit ja pienet portit olivat tehty. Paljon työtä oli aina kaiken takana, varsinkin kun puut ja kukat piti näyttää jokaisessa kohtauksessa samanlaisilta eikä saanut näkyä, että ne olivat kasvaneet. Asuinkolot olivat pieniä ja söpöjä; joistakin he olivat rakentaneet erikokoiset versiot riippuen haluttiinko saada joku näyttämään pieneltä tai suurelta sen vierellä. Hienoin koti oli kuitenkin Bilbolla. Se oli Hobbitonissa isoin, korkeammalla kukkulalla ja sen katon päällä seisoi Peter Jacksonin maailmassa se täydellinen puu. Se oli erikseen rakennettu erilaisista materiaaleista ja oli tullut maksamaan mahtipontiset miljoona dollaria. Mukava oli visiitti pienessä Hobbittonissa.

Tällä tiellä Gandalf saapui Hobbitoniin

Jäkäläinen (ihmisen askartelema)  aita

Pikku Hobbitti

Puun siirtohommissa

Hobbitonin laakso

Heippa!

Punainen ovi ja keinutuoli

Peremmälle!

Party Tree vasemmalla

Bag End ja miljoonan dollarin puu

Bilbon talo

Meijän kolo

Turkoosi ovi

Täkäläisiä paikannimiä

Konnun maisemaa

The Green Dragon Inn ja Mylly

Kolot rivissä

Minipuutarha

Söpö vihreä ovi

Outo valkoinen neliskulmainen ovi

Mustapäiset tuontilampaat olivat enemmän hobbittimaisia

Hobittien pienistä asuinkoloista kiidimme sitten kohti Coromandel -niemeä ja Tairuan kaupunkia. Spring Ckreekin Trish oli antanut siskonsa perheen yhteystiedot ja olimme sopineet, että tulisimme heidän luokseen illalla. Pimeän laskeuduttua saavuimmekin Tairuaan ja kilauttelimme heille, jotta saisimme tarkemmat ohjeet heidän talolleen. Trishin sisko Marg oli töissä, kun saavuimme, mutta hänen miehensä Murray ja heidän aikuinen lapsensa Laura oli meitä vastassa. Saimme parkkeerata pakun heidän takapihalleen ja he siinä valmistelivat juuri illallista, jonka he meidän kanssaan Margin palattua töistä jakoivat. Mukava ilta oli ja mukavaa illan päätteeksi asettua omaan pakuun zetailemaan.

Seuraavan päivän ajattelimme ottaa vähän rauhallisemmin ja kävimme vain katsomassa Cathedral Cove nimistä rantaa, jossa oli kalliossa muodostunut tunneli aivan rantavedessä. Se oli äärettömän kaunis paikka ja hengailimme siellä vähän aikaa ennen kuin lähdimme kävelemään suhteellisen lyhyen mutta jyrkän reitin takaisin (nyt siis jyrkkä ylöspäin) parkkipaikalle. Sieltä ajelimme rannalle, jota kutsutaan Hot Water Beachiksi eli Kuuma Vesi Rannaksi. Siellä pystyi laskuveden aikaan tietyssä paikassa lapiolla kaivamaan kuoppaa hiekkaan, jossa tulikuumaa vettä nousi kuumasta lähteestä ylös. Kuuma vesi sekoittui sitten meren kylmän veden kanssa ja siitä tuli sopivan lämpöistä lillumisvettä. Se olikin aika suosittu turistinähtävyys ja hyvä, että siinä rannalla mahtui kääntyilemään. Ihan kiinnostava kokemus siitä tuli lähinnä siksi, että huomasimme, miten toisilleen vieraat ihmiset alkoivat yhteistyöllä taistelemaan meren voimia vastaan. Ensiksi kaikki yrittivät rakentaa omaa pikku allastaan, mutta kun aallot koko ajan iskivät rantaan ja rikkoivat altaitten reunoja ihmiset alkoivat yhdessä rakentamaan altaita. Altaat kauempana rannalla pysyivät ehjinä, mutta me autoimme rakentamaan ulointa allasta ja se oli oikeaa taistelua, koska aina, kun tuli vähänkin isompi aalto, altaan seinä rikkoontui. Parisen kertaa onnistuimme melkein. Sitten tulikin hirmuisen iso aalto ja rikkoi meidän altaamme seinän ja jatkoi tuhoamista rannan ylimpäänkin altaaseen. Siinä ne kaikki menivät rikki kerralla ihmisten huutaessa ja nauraessa ja lasten kirkuessa ja itkiessä. Se riitti sitten meille ja ajelimme takaisin Margin ja Murrayn luo missä jälleen saatiin mussuttaa maukasta ruokaa koko perheen kanssa.

Näkymää Cathedral Coven lähistöllä

Cathedral Cove

Varo päätä!

Luolan jälkeinen näkymä

Hot Water Beach ja hullut turistit

Yksi hullu turisti

Me, Murray, Marg ja Laura