Fijillä (osa 2) ja kotimatkalla

Saavuimme Nacula -saarelle ja jälleen kerran meidät otettiin vastaan musiikin säestyksellä ja iloisella laululla. Meidän majapaikkamme oli Nabua Lodge, jonka henkilökunta oli mukavan vieraanvarainen ja ystävällinen. Vietimme saarella 5 yötä todella hyvässä talvisäässä (Fijin talvi: n. +30, sopivasti viilentävä tuuli ja kosteusprosentti suomalaisen kesän tasolla). Ja lopulta saimme sen mitä olimme Fijiltä toivoneet: oman rantabureen (mökin), jossa oli vielä oma suihku ja vessa.

Meidän bure sisältä

Meidän bure ulkoa, illalla.

Saarella ehdimmekin tehdä kaikenlaista, vaikka Jennika sairastuikin jo kolmantena iltana johonkin ihmeelliseen kuumeeseen ja vietti loput päivät sängyn pohjalla. Kuume nosti kehon lämpötilan aina 39,5 asteeseen ja Jennika ei paljoa voinut tehdä kuin maata sängyllä ja olotilan mukaan joko olla kääriytyneenä peittoihin tai olla vaan sängyllä viilentävässä tuulessa. Mutta onneksi henkilökunta toi ruoat Jennikalle mökkiin ja he olivat koko ajan kyselemässä, miten Jennika voi ja muutaman henkilön ilmeistä paistoi oikea huoli: turistithan voivat sairastua dengue kuumeeseen, joka ei ole kovin kiva tauti. Yhdeltä henkilökuntaan kuuluvalta saimmekin vielä lääkkeitä kuumeeseen, ja lopulta (viimeisenä eli lätöpäivänä) alkoi olo hieman hellittää. Vaikkakin kuume kohosi suuriin lukemiin, Jennikan olotila ei jotenkin muuten täyttänyt denguekuumeen sairauskuvausta ihottumineen kaikkineen.

Ensimmäiset päivät menivät aktiviteettien parissa, jota tulimme Fijille rehellisesti harrastamaan: tekemättömyysaktiviteeteissa. Rannalla ja riippumatossa löhöily ei ollut ollenkaan pahitteeksi Uuden-Seelannin 7000 Km:n autossa istumisen jälkeen. Kirsikkana kakun päällä olivat maukkaat kookospähkinät, joita poimimme eri kypsyysversioina maasta ja välillä suoraan puusta. Ruskeat pähkinät (kypsät) olivat makoisimpia maultaan, mutta joskus sen sisällä ollut vesi ei niinkään ollut hyvää. Vihreiden (puolikypsät) pähkinöiden hedelmäliha oli kivan hyytelömäistä ja monesti niiden sisältämä vesi oli aivan taivaallista. Olimme ihan (kookos) pähkinöinä Nacula visiittimme ajan.

 Rentoutumista putoamisillaan häiritsivät...

...kookospähkinät!

Päivän askarteluhetki...

...johti kylläiseen masuun

Urheilusta vastasi snorklausreissut ”omalta” rannalta tai kerran kävelimme n. 30 min matkan rantaviivaa pitkin toiselle rannalle ja vietimme vedessä niin kauan aikaa, että laskuvesi oli kääntynyt nousuvedeksi. Sairastumisen takia Jennika ei päässyt läheiselle Blue Lagoon (nimetty siellä kuvatun elokuvan mukaan) retkelle. Jukka kävi kuitenkin siellä katsomassa pientä saarten välistä poukamaa, johon ei tuullut ollenkaan, joten olosuhteet olivat varsin mainiot snorklaukselle. Tarkoitus oli, että molemmat olisivat lähteneet päivän retkelle sinne, mutta aina ei voi ennustaa ihmiskehon lämpötilan vaihteluja.

Iso simpukka lähirannalta

Punainen koralli lähirannalta

Ranta 30 min kävelyn päässä

Korallikauneutta

Värejä vedessä

Fisuja

Violetti koralli

Sinisiä kaloja

Kalojen kodit

Oranssi koralli

Kalojen kokous työpaikalla

Ruskea koralli kaloineen

Rantaviivaa

Punaisia järkäleitä

Blue Lagoon

Kalojen kaaos

Etsi kala

Kalojen liikennettä

Vaaleanpunainen Sininen Laguuni

Nacula saaren Fiji-aika oli hieman lähempänä länsimaista punktualiteettia: ruoka tuli suhteellisen ajallaan eli ei niin kuin Manalla, tunteja myöhässä. Ruoka oli hyvää ja vaihtelevaa. Iltaisin oli ohjelmaa laidasta laitaan. Eräänä iltana vietimme Fiji-illan eli ruokaa buffetinomaisesti tarjolla ja henkilökunta oli pukeutunut perinteiden mukaisesti rentoihin kevyisiin vaatteisiin.  Lisäksi he esittivät tansseja ja lauluja, johon me turistien mötkäleet päästiin myös mukaan. Tuo iltama oli ehkä paras iltaohjelmista, sillä muina iltoina yleensä oli Bulatanssi-ilta (+ muita leikkejä), jossa ämyrit nupit kaakkoisessa huudattivat diskojytää ilmoille. Toisaalta Bulatanssi taisi olla joka ilta eri, pointsit siitä. Ohjelmasta vastasi henkilökunnan jäsen nimeltä Sara, ”hullu Sara”, jonka energiavaroilla ei tuntunut olevan pohjaa. Hän oli kovaääninen pienikokoinen nainen, joka sanoi isänsä olleen töissä armeijassa. No äänen volyymistä päätellen ja päättäväisyydestä armeijaverta vertasi myös hänen suonissaan.

"Meidän piha"

Hymy herkässä

Tervetuliaisseremonia

Tanssiesitys...

... plus laulua...

... plus miehistä (viuhkojen kanssa) rytinää

Fiji-iltana istuimme henkilökunnan jäsenten kanssa takapihalla siemaillen kavaa illan hiljentyessä pelkkään tuulen suhinaan. Hullu Sarakin oli kuin eri ihminen, kun ei tarvinnut kohkata turisteille koko ajan. Siinä istuimme siis heidän kanssaan ja tutustuimme. Oli mukavaa ja tuntuikin, että tuon illan jälleen henkilökunta suhtautui meihin jotenkin eri tavalla. Ehkä välillemme oli syntynyt häivähdys keskinäistä kunnioitusta. Tiedä häntä.

Saarelta löytyi myös pieni söpö kahvimökki, jossa semmoinen viiskymppinen nainen väänsi makoisia torttuja iltapäiväteeaikaan. Kävimmekin pari kertaa siellä syömässä kakkuja ja juomassa iltapäiväteet rankkojen snorklaussessioiden jälkeen. Jotenkin tuollaiset hetket puun varjossa, edessä vino puinen pöytä ja meri tuovat mieleen kiireen merkityksen. Onko kiireellä merkitystä? Kannattaako olla kiire? Meidän mielestä ei. Ei se kannata. Kaikki lähtee rentoudesta. Varsinkin elämästä nauttimisen yhteydessä.

Yksi aktiviteeteista oli myös hiljakseen kävely saarella. Esimerkiksi saaren kulmasta löytyi ns. Sunset Hill (Auringonlaskun Mäki). Kävimme siellä kerran, muttei se oikein ollut edukseen, koska päivät olivat yleensä melko selkeitä, mutta illaksi pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, joten auringonlaskun ihaileminen ei oikein onnistunut sataprosenttisesti kyseisellä mäellä. Voihan toki olla, että kesäisin kyseinen mäki tarjoaisi ilta illan jälkeen puntteja tutisuttavan kokemuksen auringon toiminnasta eteläisellä pallonpuoliskolla.

Nabua Lodgen "kylä"

Auringon laskun mäellä

Erään tutkimusmatkan Jukka joutui tekemään itse, sillä Jennika oli tuolloin juuri sairaana mökissämme. Jukka kävi tsekkaamassa saarella olleen askeettisen kylän ja sen läheiset rannat. Rannoista jotenkin huomasi, etteivät ne olleet turistien valloittamia. Jotenkin niistä huokui huolettomuus eli sanalla sanoen rannat olivat aika likaisia, pääosin meriromusta eli levistä, mutta löytyi sieltä myös ihmisroinaa, kattiloista sukellusräpylöihin.

Simpsa

Naculan saaren kylän asumus

Oikea ranta, ei turistiranta

Mukava (puolimukava Jennikalle) aika Naculan saarella päättyi valitettavasti lopulta ja iso lautta tuli hakemaan meidät pois takaisin Fijin pääsaarelle. Lauttamatka oli Jennikalle (kuumeehko olo vaivasi vielä tuolloinkin) hyvä, sillä sisähytti oli ilmastoitu, joten matka sujui mukavasti, viileästi. Hieman päälle 4 tunnin matkan jälkeen olimme perillä pääsaarella Denaraun satamassa. Siellä odottelimme tavaramme ja menimme bussiin, joka ajoi meidät Nadin lentokentälle. Sieltä otimme sitten taksin Dianen kämpille. Diane oli unohtanut, että olimme tulossa, mutta onneksi talo oli tyhjillään, sillä suurin osa porukasta oli lähtenyt lauantai-illan viettoon pidemmän kaavan kautta ja Victoria (matkanjärjestäjämme), jonka huoneen saimme, oli reissussa koko viikonlopun. Painuimmekin melko pian pehkuihin, sillä monen tunnin matkustaminen vie aika hyvin mehut ja Jennikan olo palautui pikkuhiljaa paremmaksi, muttei kuitenkaan niin hyväksi, että olo olisi ollut tavallinen.

Nabua Lodge

Sama paikka

Vieläkin sama paikka

Seuraavana aamuna heräsin ja tajusimme, että on sunnuntai, päivä jolloin Fijiläiset menevät kirkkoon ja julkiset liikennevälineet eivät kulje samaan tahtiin kuin arkipäivinä. Dianekin oli hereillä ja varmisti epäilymme, bussit eivät kulkeneet sunnuntaisin. Meillä oli tarkoitus päästä tuona päivänä paikkaan nimeltä Beach House, joka oli Fijin pääsaaren, Viti Levun, etelärannikon keskellä, n. puolessa välissä kahta suurinta väestökeskittymää Nadia (itärannikko) ja Suvaa (länsirannikko). Diane kuitenkin tilasi meille taksin ja sopi hinnasta etukäteen, jotta pääsisimme Nadin keskustaan ja bussiin (kaupunkien väliset bussit olivat intialaisten vetämiä yrityksiä, joten heihin eivät kirkkosäännöt päteneet), jonka oli tarkoitus viedä meidät Beach Houseen. Edellisen illan taksikuski yritti fiksata meille kyydin mutta hinta oli meille liian suuri verrattuna valitsemaamme bussiin: taksi n. 50e, bussi n. 4e yhteensä. Helppo valinta. :)

Bussimatka meni ihan mukavasti maisemia ja piraattileffoja katsellessa eikä bussissa ollut liian kuuma tai kylmä, jotta Jennikan matkustaminen oli siedettävää vielä tuolloinkin kuumeisen olon haitatessa menoa. Tuli muuten huomattua, että Fijin teillä ei paljon kaahailla, sillä n. 100 km:n matkaan kului kivasti vähän päälle pari tuntia. Lopulta saavuimme keskelle viidakkoa, jossa oli maitolaiturin näköinen pysäkki. Siitä sitten kävelimme viidakon keskelle majapaikkaamme, jossa ryttyisen näköinen hökkeli oli vastaanotto. Siellä maksoimme itsellemme hieman luksuksemman oman mökin viimeisiksi 3 yöksi, jotta voisimme vain nautiskella enempiä miettimättä loppu aikamme Fijillä ja koko 9 kk:n retkellämme. Mökki olikin mainio loppusilaus matkallemme ulkosuihkuineen. Ei valittamista. :)

Ensimmäisenä päivänä Jennikan vielä täytyi levätä oloaan, jottei liian innokkaasti hyppäisi rientoihin (löhöilyyn ulkosalla) mukaan. Muutoin Beach Housessa oleilu oli kyllä aivan mainiota. Päivisin siis löhöilimme rannalla, katselimme, kun ravut tekivät kolojaan hiekkaan. Seurasimme rantakoiran toimia: aamu-uinnit, lasten ajamiset pois rannalta, iltapäivätorkut, ruoan kerjääminen jne. Kyseisellä koiralla taisi olla melkoinen ego, koska kerran Jukan maatessa varjossa, se tuli häntä heiluen nuuskimaan korvaa. Jukka työnsi koiraa pois ja se nappasi suulla kädestä kiinni, hellästi, mutta sellaisella ”älä ala mulle” -asenteella.

Beach Housen ranta illalla

Päivän kohokohta: tuijotuskisa ravun kanssa

Beach Housen rantaviivaa

Eräänä päivänä majapaikan aktiviteettina oli punominen, palmun lehtiä hyväksikäyttäen. Siellä punottiin hattuja, kulhoja, jne. Jennika punoi  Fijiläisen miehen hienoisella avustuksella itselleen kirjan merkin. Hieno siitä kyllä tuli.

Toimiva kirjan merkki

Iltaisin söimme hyvää ruokaa ja rakastuimme jälleen yhteen uuteen ruoka-aineeseen, (johon olemme onneksemme törmänneet myös Suomen kamaralla, Leppävaaran Prismassa), cassavaan. Tämä hieman perunalta maistuva juuri on täydellisimmillään rasvassa paistettuna, aika samanlainen ulkomuoto kuin ranskalaisilla, mutta maku on vaan paljon, PALJON parempi! Nam nam nam nam…

Cassavajuuri ennen...

...ja jälkeen. "Cassavalohkoperunat"

Tapasimme pari ihan mukavaa pariskuntaa Beach Housessa. Toinen oli sveitsiläinen pariskunta, jonka olimme tavanneet jo aikaisemmin Manan saarella.  He olivat suhteellisen iloinen pari iloisine elämänasenteineen. Toinen oli ihan peri-suomalainen pariskunta Tampereelta. Miespuolinen Elias oli sairastanut Fijillä denguekuumeen, ja vertailimme Jennikan oireita hänen oireisiinsa. Kuumetta lukuun ottamatta taudinkuva kuulosti hieman erilaiselta. Heidän kanssaan vietimme pari illallista syöden ja nauraen matkatarinoita kertoen. Heidän matkansa oli hieman lyhyempi, mutta he olivat ihan jo valmiita menemään takaisin Suomeen. Joillekin ilmeisesti riittää vähempi reissaaminen. Joillekin :D

Eräs syy, miksi päädyimme juuri Beach Houseen, oli se, että siellä piti olla mahdollista surffata, suoraan rannalta eli beach breakillä (aallot rikkoontuvat rannan hiekkapohjaan). Monesti kysyimme: ”Onhan varmasti beach break, EI REEF BREAK (aallot rikkoontuvat riuttaan, jossa on kivinen pohja)”. Vastaus oli, että ”joo joo, voi siellä surffata”. Siellä huomasimme kuitenkin, että reef breikkihän se oli eli 10-15 minuutin melontamatka rannalta riutalle. Jennika ei halunnut lähtä testaamaan reef breakkia, mutta yhtenä päivänä Jukka halusi päästä surffaamaan ja paikalla olleelta mieheltä hän kuuli, että surffaaminen oli mahdollista nousuveden aikaan. 

Ensimmäinen reef break oli ihan jees, sillä aallot olivat sopivan pieniä ja vettä oli tarpeeksi, ettei laudalta tippuessa osunut kiviseen pohjaan. Toisen paikalla olleen surffaajan poistuessa, Jukka surffaili hetken yksin, mutta lähtö tuli, kun sivusilmä näki eviä muutaman kymmenen metrin päässä. Ne saattoivat olla myös delfiinejä, mutta Jukka ei jäänyt tarkistamaan asiaa, vaan meloi äkkiä rantaan (sen 15 minuuttia). Onneksi eväkkäät eivät kiinnostuneet melovasta makkarasta.

Monessa eri paikassa meille oli luvattu kajakit ilmaiseksi käyttöön, mutta väärinkäsitysten ja sairauksien vuoksi emme olleet käyttäneet kajakointimahdollisuutta hyväksi. Beach Housessa kuitenkin otimme tandemkajakin alle, ja kauhoimme rantaviivaa pitkin ihaillen mukavia maisemia. Kajakointi on aika mukava liikuntamuoto ainaisen kävelemisen jälkeen ja perspektiivikin on erilainen. Viivyimme retkellämme varmaan parisen tuntia ja tunsimme meren virrat eri suuntiin ja näimme paljon sinisiä meduusoja vedessä. Oikein mukavata, oikein mukavata!

Viimeisen päivän aamu oli oikeastaan pelkkää odottelua. Emme tehneet juuri mitään, paitsi odottelimme bussia. Bussimatka alkoi samalta pysäkiltä viidakon keskeltä. Joku ohi menevä auto tööttäili meille bussia odotellessamme, että tarvitteko kyytiä. Olisimme päässeet kyydillä ihan Nadiin saakka, mutta auton koon vuoksi surffilautamme ei olisi mahtunut sisään. Päätimme siis odotella bussia, jotta kaikki tarvittava mahtuisi mukaan. Parin tunnin matka Nadiin meni mukavasti. Siellä otimme kamamme ja suunnistimme heti syömään samaan paikkaan, jossa olimme käyneet aikaisemmin syömässä: kiinalaista ruokaa ja banaanikakkua, namamamnamanmam…

Sen jälkeen käväisimme pikaisesti Nadin krääsämarkkina-alueella katselemassa jotain pientä ostettavaa (intialaiset ovat kovia myymään) tinkauksen sääntöjen mukaisesti. Ostosten jälkeen poikkesimme vielä hedelmien markkina-alueella. Masukuvut täynnä etsiskelimme itsellemme taksin, joka veisi meidät lentokentälle haluamamme hintaan. Noh, emme semmoista löytäneet, mutta semmoisen kylläkin, joka sanoi laittavansa mittarin päälle. Lentokentällä kiitimme taksikuskia ja maksoimme hieman ylimääräistä hyvästä palvelusta.

Sitten odottelimmekin lähtevää konetta muutaman tunnin. Teimme lähtöselvityksen, maksoimme surffilaudasta hieman ylimääräistä, kävimme syömässä jotain pientä, ostimme viimeisillä Fijin dollareilla jotain tavaraa (korvakorut, lannevaatteen) ja lopulta pääsimme lentokoneeseen suuntana Los Angeles, Ameriikka. 10 tunnin lento oli edessä ja matkaa oli jo Beach Houselta laskettaessa tehty 10 h.

Lento meni nukkuessa ja odottelimmekin, että olisi mukava päästä Los Angelesiin hieman huilaamaan ja syömään roskaruokaa ennen seuraavaa lentoa. Noh… Ei mennyt ihan niin kuin Strömssössä. Kävelimme passin tarkastukseen, ei ongelmaa. Saimme laukut, ei ongelmaa (Ameriikoissa pitää ottaa laukut välissä pois, vaikka olisikin jatkolento). Missä surffilauta? Henkilökunta osoitti, että odotelkaa tommoisen hissin edessä, sieltä tulee isokokoiset tavarat. Vähän väliä hissi aukesi ja lattialla oli aina vain yhdet lastenrattaat tai jotain vastaavaa. 3 tunnin odotus aika senkuin väheni. Ensin odotimme 15 min, sitten toiset 15 min. Henkilökunta kertoi, että kiireen vuoksi lentokone oli pitänyt siirtää toisella puolelle kenttä ja siksi kesti. Lopulta saimme surffilaudan. Tässä vaiheessa meillä oli jo tosi kiire hakemaan boarding passia seuraavaan koneeseen. Heitimme laukut jatkolentohihnalle ja juoksimme lähtöselvitystiskille. Kävi ilmi, että koneella oli eri aikataulu eli se lähti n. 20 minuuttia aikaisemmin kuin oli tarkoitus, joten koneen lähtöön oli n. 40 min aikaa. Liput käsissämme menimme turvatarkastus jonoon, joka oli…pitkä viisinkertainen käärme. Henkilökuntaan kuulunut nainen vakuutteli, että kyllä ehdimme koneeseen. Olimme hieman epätoivon partaalla, sillä tunsimme, ettemme tule ehtimään. Kohta takaa kuului miehen ääni, joka oli antanut liput meille. Hän sanoi, että meidän pitää seurata häntä, sillä muuten emme ehtisi koneeseen. Pääsimme spesiaaliturvatarkstukseen kaikkien ohi. Tämä mukava mies osoitti meillä suunnan, että juoskaa tuonne, että ehditte koneeseen. Erittäin hyvää asiakaspalvelua häneltä! Ehdimme koneeseen juuri ja juuri. Matkaa tuossa vaiheessa oli vierähtänyt 22 h…

Kymmenen tunnin lento Los Angelesista Lontooseen sujui ihan ok, nukkumista yrittäessä ja elokuvia katsellessa. Kun pääsimme perille, odotti meitä jälleen yllätys: matkalaukut eivät ehtineet koneeseen. Olimme toivoneet, että Lontoossa saisimme hengähtää hieman, mutta ilmeisesti emme. Selvittelimme lentoyhtiön kanssa laukkujemme sijaintia ja toimitusta Espooseen. Siihen vierähti muutama hetki. Virkailija kertoi meille myös, että lentomme, joka lensi Oslon kautta Helsinkiin, saattoi olla peruttu Oslon turvamiesten lakon takia. Menimme hakemaan boarding passiamme jälleen hieman varovaisesti, että onko lentomme oikeasti peruttu. Virkailija kuitenkin kertoi, että ei hätää, ei sitä ole peruttu. Huh, lopulta pääsimme kuin pääsimmekin hetkeksi hengähtämään ja syömään. Sitten astuimme koneeseen kohti Osloa. Matka-aika jo 35 h…

Lento Osloon meni mukavasti. Odottelua siellä oli vain n. tunteroinen ja lopuksi alle tunnin lento koto-Suomeen. Aloimme olla jo melko väsyneitä siinä vaiheessa, olimmehan matkustaneet jo 39 h, kun astuimme Helsingin koneeseen.

Viimeinen lento edessä. Kohta kotona :)

Lopulta 40 TUNTIA matkanneina olimme Helsinki-Vantaan lentokentällä, kotona. Jennikan vanhemmat, veli, hänen tyttöystävänsä sekä koiransa olivat odottamassa meitä lentokentällä. Suomessa ripisteli vettä, juuri sellainen vastaanotto, jota olimme kaivanneet. Olimme todella väsyneinä reissusta, joten Jennikan vanhempien järjestämä illallinen, sauna (aaaah 9 kk:n jälkeen pitkästä aikaa) ja pehmeä sänky oli meille sellaista luksusta, ettei paremmasta väliä. Kiitos heille!

9 kk:n matka on siis ohi (noh, hieman myöhässä kirjoitettuna, on ollut jo parisen kuukautta). Mitäs meillä on siitä sanottavaa… Hmm… Paljonkin, mutta kehotamme kaikkia, joita vähänkin innostaa reissu, lyhyempikin, ottamaan itseään niskasta kiinni ja järjestämään itselleen haluamansa matkan. Tai mitä tahansa. Tekosyyt nurkkaan, silmälaput silmille ja tavoitetta kohti. Oli aivan mahtava reissu! Kiitos kaikille lukijoille, toivottavasti viihdyitte tekstiemme parissa! Katsotaanpa tulevaisuudessa, tuleeko MMOJJ II. Eihän sitä tiedä… ;)

Koko matkan ajan kestäneet Jennikan fläbärit