Uuden-Seelannin pohjoissaarella (osa2)

Aamulla herätessämme ja syötyämme aamupuuromme hedelmälautasen kera menimme sisätiloihin katsomaan mitä Marg, Murray ja Laura puuhastelivat. He hääräsivät kaikki kolme täydellä teholla purkittaessaan feijoaita. Työnjako oli selkeä: Laura ja Murray kisailivat kumpi saa nopeammin kaavittua feijoan hedelmälihat lusikalla kuorten sisältä Margille, jonka osuus oli niiden keittäminen liemessä ja purkittaminen. Me siihen juutuimme vähäksi aikaa feijoaksia syömään ja heidän touhujaan katsomaan, kunnes oli aika kiittää ja kumartaa ja jatkaa matkaa seuraaviin seikkailuihin.

Kyseinen päivä meni sitten melkein vain ajaessa, koska ajelimme Tairuasta Aucklandin ohi Waipuaan asti. Matkaa tuli vain vähän alle 400 kilometriä mutta aikaa meni ihan riittävästi, varsinkin kun pysähdyimme ruokakauppaan ja mäkkärin nettailemaan. Illalla saavuimme koko matkamme kalleimmalle leirintäalueelle, Uretitiin, jossa meidän piti maksaa huimat 18 dollaria (11-12 euroa). 

Aamu valkeni sateisena ja kylmänä. Ajoimme seuraavaan pieneen Kawakawa kylään, joka oli oikea minikylä, jossa ei kauheasti ollut tekemistä. Yleisövessa me kuitenkin tsekattiin, koska sitä oltiin kehuttu monessa paikassa ja pitihän se nähdä, mikä oli tämän hössötyksen takana. Se oli taiteilija ja arkkitehti Frederick Hundertwasserin kaakeleilla ja laseilla dekoreeraama ja olihan se ihan erikoinen.

Kaakelitaidetta

Kawakawan pytty

WC-pulloja

Taiteellinen huussi

Pakumme mukana tulleessa matkaoppaassa oli maininta yhdestä pienestä kauripuumetsästä Kawakawan lähistöltä. Eli metsä, jossa kasvaa niitä Seelannin alkuperäispuita, jotka ennen maorien ja englantilaisten tuloa peittivät melkein koko maan. Tänä päivänä niitä on enää noin 5%:n verran jäljellä. Olimme kyselleet tästä metsästä monesta infopisteestä sen tarkkaa sijaintia, mutta missään ei tätä puistoa tunnettu. Ajaessamme kohti Uuden Seelannin pohjoisinta kärkeä ajoimme kuitenkin pienen kyltin ohi, joka ohjasi meidät oikeaan metsään. Vaikka sää oli todella surkea, menimme märkään skutsiin käpyttelemään. Siellä niitä läskejä puita löytyi tavallisten puitten seassa. Ne olivat todella isoja kaikin puolin. Pois metsästä ajaessamme oli vähän jännät paikat, koska tie oli kapea sora-/mutatie, joka oli joissakin kohti mennyt todella pehmeäksi sateiden takia. Välillä tuntui, että olimme juuttumassa kiinni kuoppaan, ylämäkeen tai suistumassa ojaan. Isolle tielle pääsimme kuitenkin lopulta ilman haaveria.

Jättipuu

Kääpiö ja jättiläinen

Illan jo hämärtäessä ajoimme kohti suunnittelemaamme leirintäaluetta (Raetea North Side). Ohjeet alueelle olivat todella surkeat ja tullessamme jo seuraavaan kylään tajusimme, että olimme ajaneet aivan liian pitkälle. Ajoimme pimeässä ylös samaa vuoristotietä pitkin, mutta emme kuitenkaan tästäkään suunnasta bonganneet kylttiä ja ajettuamme taas aivan liian kauas käänsimme suunnan kohti alamäkeä uudestaan. Jossain matkan varrella olimme nähneet sora-alueen tien vieressä ja arvelimme, että ehkä se tie leirintäalueelle löytyisi sieltä. Kävimme tsekkaamassa paikan ja sieltä löytyi jonkinlainen soratie. Ajelimme sitä jonkin matkaa peltojen keskellä ja saavuimme joelle. Se näytti tutulta, koska leirintäalue vihkosesta oli juuri tästä joesta kuva. Leirintäalue sijaitsi joen toisella puolella ja jokeen oli rakennettu betonista ”silta”. Lähipäivinä oli satanut sen verran, että vesi juoksi normaaliin tapaan sillan ali sekä myös sillan päältä. Nousimme autosta ja tarkkailimme tilannetta, josko uskaltaisimme ajaa siitä yli. Olimmehan aikaisemmin matkaillessamme Australiassa ajaneet turvallisesti samantapaisten fordien yli. Ajattelimme, että kyllä me tästäkin helposti yli päästisimme ja hyppäsimme autoon. Ajelimme varovasti eteenpäin Jukan varoessa sillan oikeaa puolta, jossa oli jyrkkä noin metrin putous. Huomasimme kuitenkin puolessa välissä, että auto alkoi valua vasemmalle. Sitten kuului raapiva ääni ja spläts: molemmat vasemman puolen renkaat olivat tippuneet betonisillalta jokeen. Molempien päässä kuului huuto valumishetkellä: eeeeeeeeeeiiiii!!!!! Onneksi pakoputki oli oikealla puolella, sillä muuten auto olisi sammunut siihen paikkaan veden peittäessä melkein vasemman puoleiset renkaat kokonaan. Nyt paku siis pörisi ihan tasaisesti ja yritimme vauhdilla vuoroin eteenpäin ja taaksepäin, josko saisimme renkaan nousemaan reunan yli ylös takaisin sillalle. Tämä ei kuitenkaan onnistunut ja tuntui, että joka yrityksen jälkeen auto valui vaan syvemmälle jokeen ja poispäin fordista. Pelkäsimme, että oikeanpuolen renkaatkin luiskahtaisi alas jokeen. Otimme kengät pois, käärimme housut ylös ja astuimme ulos autosta jääkylmään veteen. Hyyi, tuntui kuin tuhannet nuolet pistelisivät jalkoja. Nyt vasta näimme kunnolla, minkälaiseen jamaan olimme automme saaneet ja melko syvälle auto oli jokeen rasahtanut. Aika syvältä koko asia! Yritimme siinä pähkäillä, miten seuraavaksi toimisimme, kun sysimustasta metsästä joen toiselta puolelta alkoi näkyä kaksi ilmassa pomppivaa valoa. Nuori saksalaispariskunta ilmestyi pimeydestä tarjoamaan meille apua. Yhdessä me yritimme ensin takarenkaan ja sitten eturenkaan taakse pinota kiviä, jotta saisimme auton nousemaan reunan yli. Jukka paineli kaasua ja me muut seisoimme joessa työntämässä. Ei se kuitenkaan onnistunut ja joka kerran jälkeen paku tuntui taas vajoavan syvemmälle rusahduksen kera. Siinä kerkesimme paniikissa jo miettimään muita vaihtoehtoja kuten isolle tielle menemistä ja jonkun autoilijan pysäyttämistä. Puhelimetkaan eivät siellä keskellä metsää toimineet. Yritimme kuitenkin vielä viimeisen kerran ja kauhoimme joen pohjalta niin paljon hiekkaa kuin vain irti saatiin ja rakensimme rampin takarenkaan taakse. Melko hutera ramppihan siitä tuli kun vain irtohiekasta oli tehty mutta asetuimme paikoillemme ja yritimme kaikkemme. Jukka painoin kaasun pohjaan ja me muut työnsimme kaikilla voimillamme autoa taaksepäin. Ensin ei tapahtunut mitään mutta sitten yhtäkkiä auto lensi vauhdilla ylös joesta mutaiselle rannalle, puolelle, josta olimme tulleet. Helpotuksesta huokailimme ja kiitimme saksalaispariskunnan avuliaisuudesta. Valitettavasti meillä ei ollut muuta kuin hedelmiä antaa kiitokseksi, mutta saksalaiset sanoivat vain, että ”Kein Problem” ja lähtivät takaisin pimeyteen, mistä olivat tulleetkin. :)

Emme lähteneet kokeilemaan joen ylittämistä uudestaan leirintäalueelle, vaan jäimme siihen tien varrelle pellon laitaan. Siinä meni sitten koko loppuilta ennen kuin saimme rauhoitettua itsemme tästä jännästä skenaariosta.

Seuraavana aamuna kävimme vielä katsomassa tätä pirun fordia, joka aiheutti meille niin paljon päänvaivaa. Auringon valossa silta näkyi kunnolla ja näimme, ettei sitä oltu rakennettu ihan suoraan. Se oli vähän vino ja alkupätkä oli paljon leveämpi kuin keskipätkä. Noh, mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Auto ja me olimme kunnossa. :)

Kiero ylityspaikka, illan kauhun hetket

Päivän suunnitelmiin kuului ajo, 150 kilometriä, Cape Reingaan, Seelannin pohjoisimpaan osaan, joka on hyvin kapea pitkä niemi. Niemen kärkeen on rakennettu majakka, josta näkyy Tasmaninmeri ja toiseen suuntaan Tyyni valtameri. Suoraan majakan edessä nämä kaksi merta kohtasivat Columbia Bank nimisessä vesipyörteessä ja löivät toisiinsa aaltojen pärskähtäessä ilmaan. Joskus tässä pyörteessä voi olla jopa 10 metrisiä aaltoja mutta ollessamme siellä meret eivät olleet niin villejä. Maoriksi Cape Rengaa kutsuttiin Te Hiku o te Ika a Maui – Maui kalan pyrstö. Se on maoreille pyhä paikka, josta kuolleitten sielut lähtevät viimeiselle lepopaikalleen esi-isiensä kotimaahan. Siinä kohtaa miehinen meri Te Moana T¬āpokopoko a Tāwhaki naisellisen meren Te Tai o Whitireia. Emme olleet odottaneet kovinkaan paljon tästä näkymästä mutta kannatti ajaa tämä pitkä matka tänne asti. Hienolta näytti!

Cape Reinga

Merten kohtausalue

Huomaatko kaksi eri merta?

Cape Reingan majakka

Matkalla pois Cape Reingasta kävimme tallustelemassa Te Paki -hiekkadyyneillä, Rarawa rannalla, jonka hiekka oli White Silicaa eli valkoista kvartsihiekkaa. Rannalla näimme kuolleita pieniä haita, jotka olivat ajautuneet korkealle hiekalle ja joilta lokit olivat syöneet silmät ja muut mehukkaimmat osat. 

Te Pakin hiekkadyynit

Rarawa Beach ja hainsyöjälinnut

Läheisellä 90 Mile Beach Hideaway rannalla kävimme myös hirmuisia aaltoja kattelemassa ja rantavedestä etsimässä Paua simpukoita. Ei niitä löytynyt, pelkkiä tyhjiä kuoria: lokit olivat ilmeisesti jo murkinoineet niistä syötävät osat. Läheisellä Waipapakauri rampilta pääsi melkein rannalle asti ajamaan. Jos olisimme omistaneet nelivetoauton ja olisimme olleet paikalla laskuveden aikaan, olisimme voineet ajaa pitkin, tätä todellisuudessa 90 kilometriä eikä mailia, pitkää rantaa.

90 Mile Beachin giganttiset aallot

J ja menopeli

Menopeli ja 90 Mile Beach

Rannan lähistöltä löytyi kahvila-kauppa-taidemuseo, jossa kävimme lähinnä katselemassa heidän kauripuusta veistettyä kierreporrasta. Kierreporras oli siis kaiverrettu puun rungon sisään. Puu oli siis ollut todella iso ja nyt se hohti lakan alla kivan punaisena. Illaksi ajoimme taas johonkin metsään ilmaiselle leirintäalueelle (Forest Pools),  jossa saimme olla ihan privaatisti. 

Puun sisällä

Aamulla Jukka kömpi ulos autosta hieroen unihiekkoja silmistä ja sai nähdä kolme kanaa tepastelevan jonossa kukon perässä läheisellä tiellä. Kun siipikarja näki Jukan, ne lähtivät juoksemaan suoraan häntä kohti ja uteliaana hilluivat sitten meidän ympärillä syödessämme aamupalaamme. Olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että ihmisiltä saa naposteltavaa ja olivat tulleet keräilemään, josko meidän aamumuonista olisi irronnut palasia. 

Päivän ohjelmaan kuului Tane Mahuta, Lord of the Forest eli Metsien Kuningas, puun ja monien muiden isojen kauripuiden katsominen metsissä. Seelannin länsirannikolta löytyi pari tällaista metsää, josta oli hirmuisen isoja kauripuita. Kävimme hakemassa näistä puistoista karttoja ja informaatiota lähimmästä kylästä nimeltään Opononi. Sieltä löytyi myös kukkulalta näköalapaikka, jota kävimme tsekkailemassa. Siinä näköalapaikalla oli kylttejä Kiivi linnuista, joita tässä paikassa eleli ja yritimme kävellä hiljaa ja rauhallisesti, muttemme kuitenkaan nähneet yhtäkään. :(

Opononin kauneutta

Muutamia pieniä kaurimetsiä löytyi tien varrella alueella nimeltään Waipoua. Kävimme kävelemässä monia pieniä kävelyjä ja katsomassa näitä majesteetillisen isoja puita. Tane Mahuta on luultavasti vanhin elävä kauripuu ja sen uskotaan olevan jopa niin vanha kuin 2000 vuotta. Sen runko on 17.7 metriä, kokonaiskorkeus on 51,5 metriä ja ympärysmitta 13,8 metriä. Eli suhteellisen isosta puusta on kyse. Aikoinaan näitä ruvettiin sitten urakalla kaatamaan ja eksporteeraamaan mm. San Franciscoon, jossa niistä rakennettiin taloja. Olivat ilmeisesti mainioita siihen tarkoitukseen sekä myös veneitten rakennukseen. Sitten taisi käydä niin (ehkä), että San Franciscon kaupunki paloi ja sinne meni sitten suurin osa Seelannin kauripuista. Metsissä nähtiin Tane Mahutan lisäksi mm. kauripuut Te Matua Ngahere ja Yakas.

Tane Mahuta

Metsän magiikkaa

Yakas

Yakas ja Yukka

Te Matua Ngahere

Hengailtuamme metsässä tarpeeksi ajoimme eteenpäin rannikkoa pitkin ja sitten kurvasimme sisämaahan Dargavillen kaupunkiin. Kävimme myös tankilla Dargavillessa, mutta maksaessamme visalla tuli kauheasti lisämaksua juuri, kun olimme löytäneet kylän halvimman bensurin. Dargavillestä tulikin tästä syystä Dorgaville.

Alkoi hämärtää ja rupesimme miettimään yöpaikkaa. Ongelmana oli kuitenkin se, ettei lähistöllä ollut halpaa DoC leirintäaluetta, joten päätimme ajaa jollekin syrjäiselle pikkutielle ja yöpyä siellä tienvierustalla. Maungatapere pikkukylässä näimme kyltin jollekin vesiputoukselle (Piroa Falls) ja päätimme tsekata, josko sillä tiellä olisi hyviä paikkoja parkkeerata yöksi. Tie oli kiemurteleva ja kapea ja jatkui ja jatkui vaan. Ajettuamme noin 20 km päätimme pysähtyä tien vierellä olevalle pienelle leveämmälle kaistaleelle. Siellä pimeässä laittelimme ruokaa ja menimme nukkumaan. Joitakin autoja siellä ajeli ohi, ja juuri, kun olimme nukahtamaisillamme, jokunen isompi auto/paku ajoi ohi ja pysähtyi vähän matkan päähän. Ajattelimme jo, että sieltä se poliisi nyt tulee koputtamaan ovelle ja antamaan sakot meille, mutta hetken päästä kuului taas pärinää ja auto ajoi eteenpäin. 

Heräsimme aamulla ennen auringonnousua, jotta ehtisimme lähtemään piilopaikastamme ennen kuin isoimmat ruuhkat alkaisi. Ajaessamme pientä kiemurtelevaa tietä takaisin isommalle tielle huomasimme pienen matkan päästä meidän leiripaikastamme toinen Escape-pakun parkkeerattuna samaisen tien varteen. Naurahdimme, kun tajusimme, että se oli ollut se paku, joka oli pysähtynyt meidän pakumme kohdalla edellisenä iltana etsiessään sekin yöksi piilopaikkaa. :D

Klo 5.30 aamulla matka jatkuu

Tänä päivänä meillä oli tarkoitus ajaa Aucklandiin asti. Auringon noustessa pysähtelimme taukopaikalle johonkin tienvarteen ja laitoimme aamupalaa. Hirveän kylmä sää, oikein hytisimme siellä ulkoilmassa tehdessämme aamupuuroa. Ajelimme Aucklandia lähimpänä olevaan pienempään kylään, koska arvelimme saavamme sieltä yhtä hyvää infoa kuin infopisteestä Aucklandissa. Saimme hyviä vinkkejä, mitä siellä yhdessä päivässä ehtisi tehdä ja nähdä.

Auckland, joka on koti melkein yhdelle kolmasosalle koko Seelannin väestöstä, on iso miljoonakaupunki. Keskusta oli vilkas ja täynnä kiireisiä ihmisiä ja autot kiiruhtivat joka puolella ohi. Talot olivat keskustassa hyvin korkeita, mutta kaupunki näytti ihan kivalta ja siistiltä. Ensitöiksemme meillä oli löytää pakullemme parkkipaikka: kaikki paikathan olivat tietysti maksullisia ja eivät mitenkään halvemmasta päästä. Kiertelimme hieman hukassa vähän aikaa ympäri keskustaa Jennikan käännellessä karttaa käsissään ja Jukan yrittäessä vauhdissa lukea liikennettä. Lopulta päätimme vain ajaa jollekin parkkipaikalle ja parkkeerattuamme pienelle parkille korkeitten talojen takapihalle, huomasimme, että vieressämme olevat kaksi parkkiruutua olivat Escapelle varattuja. Eli Escape, niin kuin Escape, meidän auto. Katselimme kartasta, mistä Escape-autojemme office oli Aucklandissa ja sehän oli ihan nurkan takana. Jukka kipaisi nopeasti kysymässä, josko me saataisimme parkkeerata niitten ruudulle. Hän tuli iloisena takaisin ja sanoi, että saamme jättää automme siihen, kunhan siirrämme sen pois ennen kahta, jolloin pomot, joille nämä ruudut kuuluivat, olivat tulossa töihin. Jess, löysimme Aucklandissa tsäkällä ilmaisen parkkipaikan! 

Lähdimme käpyttelemään ja tutustumaan kaupunkiin. Kävimme kaupoissa, satamassa ja muuten vaan kaduilla pällistelemässä. Sitten lähdimme ajelemaan yhdelle näköalapaikalle, joka oli vanha kraatteri. Sieltä koko kaupunki näkyi oikein kivasti. Lähdimme myös ajelemaan toiselle näköalapaikalle, joka oli vähän kauempana keskustasta. Se jäi juuri karttamme ulkopuolelle ja saimme jonkin aikaa etsiä ennen kuin löysimme perille. Näköalapaikka oli enemmänkin jonkinlainen muistomerkki, josta kyllä näkyi kauas keskustaan ja ympäröiville omakotialueille.

Siellä Auckland siintää!

Aucklandin keskustaa 1

Aucklandin keskustaa 2

Entinen kraatteri

Illaksi olimme menossa länsirannikolle pieneen kylään nimeltään Raglan, jossa olimme sopineet Paulin kanssa couchsurfingin kautta, että saisimme tulla hänen luokseen asumaan. Raglan oli vanha hippi-/surffi kylä ja oli säilyttänyt relakseeratun fiiliksen muun maailman muuttuessa hektisemmäksi. Tie Raglaniin vei vuorten yli ja se oli tuskaisen pitkä ja kiemurteleva. Tuntui mukavalta tulla perille myös sen takia, että olimme tuleva kerrankin viettämään parisen päivää samassa paikassa ja saisimme vähän hengähtää. Paul oli erittäin vieraanvarainen. Koska hänen luonaan oli jo saksalainen surffipoika Patrik ja sänkyjä oli vain yksi, hän sijoitti Patrikin olohuoneen sohvalle, meidät omaan parisänkyynsä (vaikka sanoimme voivamme nukkua pakussamme, jonka saimme hänen takapihalleen parkkeerata) ja hän meni itse koiransa kanssa nukkumaan ulos terassilleen katon alla sijaitsevaan sänkyyn. Hän väitti, ettei se häntä haitannut ollenkaan, ja että hän tykkäsi nukkua ulkona, vaikka yöt olivat jo todella kylmiä. Olihan jo myöhäinen syksy siellä Seelannissa.

Raglan on tunnettu surffipaikka ja kahdesti kävimme Ngaraunui surffirannalla. Jukka oli se rohkeampi meistä ja veti märkäpuvun päälle ja meni jääkylmään veteen kokeilemaan Seelannin aaltoja. Siellä hän urheasti rämpi ja taisteli ja molemmat kerrat tuli jäätyneenä ylös vedestä huulet sinisinä. Täristen ajoimme sitten Paulin luokse ja Jukka hyppäsi kuumaan suihkuun sulattamaan itsensä. Muuten emme tehneet kauheasti muuta koko Raglanissa olomme aikana kuin lööbailimme nurmikolla, söimme mandariineja suoraan Paulin pihalla olevasta puusta (olivat erittäin hyvän makuisia) ja juttelimme mukavan Paulin ja Patrikin kanssa. Paul oli kasvissyöjä, joten söimme kolme päivää oikein herkullisia kasvisruokia, joita teimme vuoroin ja yhteistyöllä. Meillä oli erittäin mukavaa Raglanissa, jossa näköjään aina oli mahtavan kaunis sää, tai ainakin juuri silloin, kun itse olimme siellä. Raglanissa vietetty aika, Paulin tapaaminen (ja tietenkin Patrikinkin) jää kyllä erityisen positiivisesti muistoihimme. Kiitos Paulille vieraanvaraisuudesta ja ihanista mandariineista, feijoaksista (joita saimme mukaan lähtiessä), rennosta elämäntyylistä ja mielenkiintoisista ajatuksista.

Raglanin rento ranta

Me, Paul, Meg (koira) ja Patrik

Raglanista lähdimme köröttelemään etelän Otorohangaan, jossa sijaitsee eläintarha tai enemmänkin lintutarha nimeltään Kiwi House eli Kiivi (linnun) talo. Olimme päättäneet, että jos emme näe Kiivi lintua villinä luonnossa, niin käymme katsomassa sitä tarhassa. Odotettavissa oli, ettemme näkisi sitä luonnossa, koska se liikkuu yöllä ja pitää ihmisiin turvallisen etäisyyden.

Tarhassa oli paljon erilaisia lintuja ja pari liskoakin. Mutta meille mielenkiintoisimmat olivat kuitenkin Kiivit, joita oli kaksi. Ne asuivat sisätiloissa omissa häkeissään. Sisätiloissa sen takia, että voitiin simuloida yötä vähäisillä valoilla, koska muuten ne olisivat vain piilossa nukkumassa. Toinen liikkui ympäri häkkiä ja pitkällä nokallaan tökki maata etsien ruokaa. Toinen nuorempi vaikutti aika stressaantuneelta ja juoksenteli samaa välimatkaa edestakaisin häkissään. Meidän ollessamme siellä oli niiden ruokailuhetki, kun hoitaja vei molemmille ämpärillisen ruokaa. Nuorempi meni ruokansa kimppuun vasta, kun hoitaja oli siirtynyt kauemmas mutta vanhempi tuli heti vastaan, kun se huomasi hoitajan lähestyvän ruoan kanssa. Vastaanotto ei kuitenkaan ollut ystävällinen. Kiivit ovat nimittäin todella aggressiivisia lintuja ja se nokallaan tökki hoitajan jalkoja vaarallisesti samalla, kun se vahvoilla jaloillaan potki hirmuisella voimalla. Onneksi hänellä oli suojahousut (joihin kuitenkin oli tullut reikä kiivin kovakouraisista otteista johtuen) ja saappaat. Hoitaja kertoi, että lintu ei yleensä ole niin aggressiivinen, kun se tuntee hoitajan, mutta koska hän oli uusi, talossa ei tervetuliaisrituaaleissa löytynyt syömiseen rauhaa. Hassun näköisiä ruskeita siivettömiä pitkänokkaisia vahvajalkaisia palleroita nämä linnut olivat.

Valitettavasti kiivilintuja ei saanut kuvata :( 

Otorohangan lähistöltä löytyi luolaalue, Waitomo Caves eli Waitomo luolat, jossa oli useita isoja ja erilaisia luolia. Menimme ensin vähän isompaan Ruakuri-luolaan, joka oli saanut nimensä Maori legendasta. Maori Ruruku Aranui jahtasi villisikaa koiransa kanssa. Koira hävisi puskiin sian perässä.  Puskien seassa osoittautui olevan sisäänkäynti luolaan, jonka ei tiedetty aikaisemmin siellä olevan. Luolaan laskeudutaan nykyään ihmisen tekemiä kierreportaita pitkin hyvin pitkä matka pimeisiin maanalaisiin tunneleihin. Ruakurissa saimme nähdä kalkkikivimuodostelmia stalaktiitteineen ja stalagmiitteineen, kiiltomatoja ja maanalaisia jokia. 

Killtomadot saalistaa siimoilla

Simpukkafossiili

Verhokalkkikiveä

Portaat luolaan

Kävimme sen jälkeen myös katsomassa Waitomo Glowworm nimistä luolaa. Se oli vähän pienempi kuin Ruakuri, mutta siellä oli hienoja avaria luolia, joissa aina välillä pidetään konsertteja. Tässä luolassa saimme myös mennä veneellä yhtä maanalaista jokea pitkin katsomaan kiiltomatoja. Livuimme hiljalleen eteenpäin oppaan vetäessä venettä narulla ja jonkin ajan päästä opas sammutti kaikki valot ja saimme kokea todella taianomaisen hetken katon ollessa aivan täynnä vihreästi loistavia pieniä kiiltomatoja pilkkopimeässä ympäristössä. Näytti aivan tähtitaivaalta, mahtavaa! Ainoa häiritsevä tekijä oli jotkut ryhmäläiset (taisivat olla kiinalaisia), jotka oppaan pyynnöistä huolimatta kikattelivat tämän muuten niin täydellisen hetken ajan. Hieman ärsytti, mutta oli se hieno kokemus silti. :)

Valitettavasti luolassa ei saanut kuvata :(  

Kuulimme oppaalta muuten, että juuri kyseisenä päivänä kuu olisi lähempänä kuin yleensä, ja kun tulimme ulos luolasta, nostimme katseemme heti taivaalle. Siellä se möllötti todella isona. Ehkä Bruce Almighty oli ollut vauhdissa täälläkin. :)

Illan ilmaista leirintäaluetta emme millään löytäneet taas huonojen ohjeitten takia. Ajoimme soratiellä todella pitkiä matkoja ja emme ikinä tulleet sellaisille paikoille, jotka mainittiin ohjeissa. Kun olimme etsineet aluetta jonkin aikaa, aloimme olla jo niin väsyneitä ja nälkäisiä, että löydyttyämme takaisin isolle oikealle tielle pysähdyimme seuraavalle taukopaikalle lähelle Taumaranuin kylää. Sammuimme aika nopeasti siinä sitten massut täynnä tonnikalaa. 

Tunnelmaa yöpaikaltamme tien poskessa

Seuraavana aamuna nousimme taas ennen auringon nousua ja lähdimme heti ajamaan sumuisessa ja todella kylmässä aamussa. Lämpötila nousi hieman auringon noustessa ja uskalsimme nousta autosta aamupalaa laittamaan. Ajoimme etelään Taumaranuista Whanganuihin samaisten tulivuorten ohi, joilla olimme puolitoista viikkoa aikaisemmin käpytelleet. Olihan ne ihan siistin näköisiä näin sumuisessa ilmassa. 

Aamu-usvat

Yksinkertaisesti kaunista!

Whangauihin tultuamme kävimme informaatiopisteessä kysymässä alueen nähtävyyksistä. Sieltä meitä neuvottiin ensin menemään katsomaan lasipuhallusstudiota, Chronicle Glass Studiota. Siellä he olivat täydessä työssä lasipalleroita väsäämässä. Sitten kävimme kiipeämässä Durie Hill Tower näköalatorniin. 176 askelta oli ylös asti eli ei se mikään hirveen korkea torni ollut, mutta kun se oli rakennettu korkealle kukkulalle, niin näkihän sieltä hienosti koko kaupungin yli. Sääkin näytti muuttuvan aurinkoiseksi ja päätimme mennä löhöilemään Bason Botanical Gardensin isoon ja hyvin hoidettuun puistoon. Otimme rantatuolit esille ja rentoilimme auringossa kirjaa lueskellen. Puistossa löytyi myös hienot ilmaiset kaasugrillit, joissa valmistimme mainiota päiväsapuskaa itsellemme. Puistosta ajoimme vielä tsekkaamaan yhtä lähellä olevaa Kai Ivi rantaa, joka ei kuitenkaan ollut niin helposti löydettävissä. Tajusimme ajettuamme liian pitkälle, koska kylteissä rannan nimi oli eri kuin mitä meille oli kerrottu. Ajoimme siis takaisin ja löysimme perille. Ei ollut mitenkään erikoisen nätti ranta. Siellä se hiekkainen maaperä kallioiden alapuolella kohtasi ison meren niin kuin useimmilla rannoilla. Ei tullut vietettyä aikaa siellä, kun ihan vain pienen kävelyn verran ja kiipesimme takaisin pakuumme ja ajoimme kohti illan ilmaista leirintäaluetta (Waikava Tararua Forest), joka sijaitsi vähän matkaa Wellingtonin yläpuolella. Seuraavana päivänä oli sitten aika hypätä lauttaan ja vilkuttaa kiitokset Seelannin pohjoissaarelle.

Durie Hill Tower

Whanganui

Kokki Kolmonen!

Jennika Bason Botanical Garden -pusitossa lukemassa

Kai Ivi