Köröttelemässä Australian länsirannikolla (osa 2)

Nousimme aamulla auringon mukana, söimme hyvän aamupalan, täytimme vesipullomme ja hyppäsimme Philin nelivetoautoon. Aivan mahtavaa, että pääsimme hänen kyydillä Kalbarri National Park kansallispuistoon. Ja tietysti hänen kertomukset kävelystä, luonnosta ja eläimistä oli mukavaa kuunneltavaa. Tie The Loop eli The Kiertokävelylle oli 26 km pitkä epätasainen soratie, joten olisi ollut todella epämukavaa ajaa se meidän pienellä autolla. Philin nelivedolla päästiin kuitenkin ajamaan tietä hirmuista vauhtia eikä epätasaisuuskaan tuntunut missään.

Kävelyn suosituin nähtävyys oli Nature’s Window eli Luonnon Ikkuna. Se sijaitsi parin sadan metrin päässä parkkipaikalta, mutta meillehän ei riittänyt kävely ikkunalle ja takaisin, vaan meidän suunnitelma oli kävellä koko Looppi, josta tuli yhteensä 9 km. Aloittaessamme kävelyn kello oli noin 7 aamulla ja tuntui jo nyt, että päivästä olisi tulossa todella kuuma. Phil varoittikin, että kävelyllä kuumuus yltyi aina todella painostavaksi. Sen takia lähdimmekin liikkeelle aikaisin.

Kiitokset Philille opastuksesta! Taustalla Nature's Window

Saimme kävellä rauhassa, koska suurimmalle osalle ihmisistä, joita näimme parkkipaikalla, riitti kävely ikkunalle ja takaisin. Meitä oli vain häiritsemässä erittäin hyökkäävät kärpäset, joita oli paljon enemmän kuin mitä tämän matkan aikana vielä oli ollut. Ja jos ne aikaisemmat olivat meidän mielestä hyökkääviä, niin nämä oli vieläkin aggressiivisempia. Todella inhottavia! Luonto oli kuitenkin erittäin kaunis ja eri punaisissa, oransseissa ja keltaisissa väreissä vivahteleva. Kävely meni ensin kanjonin rinteiden yläreunalla ja saimme katsella alhaalla kiemurtelevaa jokea ja kauniita kallionseinämiä. Jonkin ajan kuluttua oli kuitenkin edessä jyrkkä laskeutuminen kanjonin pohjalle, jossa kävely välillä meni todella kapeita reittejä joen viertä pitkin.

Murchison River Gorge

Kengurun jälkiä rannalla

Murchison River

Jännää!

Väriloistoa

Vasta kävelyn puolessa välissä näimme ensimmäiset villit musta-valkoiset pukit, joita Philin mukaan liikkui näillä alueilla runsaslukuisena. Ne eivät tietenkään ole alkuperäisiä eläimiä Australiassa, vaan eurooppalaiset toivat niitä mukaansa tänne aikoja sitten. Pukit ovat kuitenkin karanneet maatiloilta ja nyt ne elävät villeinä luonnossa ja tuhoavat joitakin herkkiä kasveja, jotka kasvavat kanjonin jyrkillä seinämillä. Nyt onkin alettu harventamaan pukkeja jokavuotisella metsästyksellä yrittäen näin korjata ihmisten tyhmyyttä tuodessaan eläimiä maahan, johon ne eivät kuulu.

Vuoripukki

Phil oli todellinen luonnonystävä ja saapuessamme paikkaan, jossa hän oli aikaisemmin huomannut kovaa vauhtia leviämässä olevan rikkaruohon, hän pysähtyi ja tarkasteli ympäristöä. Siellä se rikkaruoho nytkin iloisena kukki ja Phil otti esille ison muovisäkin ja rupesimme korjailemaan kiusankappaleet pois. Sitkeitä kasveja pistelevillä siemenpalleroilla saimme siivottua irti maasta vasta voimaa käyttäen.

Kävelyn lopussa tuntui todellakin jo, että oli ollut noin nelisen tuntia auringossa ja jalkoja rupesi painamaan. Viimeisen pätkän ylös kanjonin seinämää pitkin takaisin parkkipaikalle piti kuitenkin vielä jaksaa. Nousu taisi olla, tai ainakin tuntui olevan, paljon jyrkempi kuin laskeutuminen ja ylös asti päästyämme olimme väsyneitä, hikisiä ja janoisia. Onneksi meillä oli ylimääräiset kylmät juomapullot autossa, koska omat vetemme loppuivat juuri viimeisillä metreillä. 

Tässä luonnonpuistossa oli myös ”nähtävyys” nimeltään Z- Bend. Se oli myös kanjoni, joka kiemurteli Z-mäisesti joen kiemurrellessa sen pohjalla. Alas joelle olisi kyllä tämänkin kanjonin kohdalla päässyt, mutta meille riitti pällistely ylhäältä näköalapaikalta.

Z-Bend

Palasimme samaa kuoppaista tietä Kalbarrin kylään ja Philin luo. Kävimme virkistävässä suihkussa, hyvästelimme Philin ja kiitimme mahtavasta aamupäivästä luonnonpuistossa ja lähdimme ajamaan eteenpäin seuraavat 400 km Denhamiin.

Pitkät suorat

Auringon paisteessa tuli välillä aika kuuma

Tie oli taas tuskaisen tylsä, mutta kaasua painellessa sitä pääsee tylsyydestä riippumatta kuitenkin aina eteenpäin. Vähän ennen Denhamia pysähdyimme Shell Beach nimisen rannan kohdalla. Rannan nimi oli siis Simpukka Ranta ja nimi kuvailee rantaa juuri niin kuin se oli. Rannalla ei siis ollut hiekkaa ollenkaan, vaan se oli täynnä pieniä vitivalkoisia simpukoita. Erikoisen kaunis ranta ja jännää, että juuri tälle tietylle rannalle on kerääntynyt niin paljon simpukoita tehden siitä melkein häikäisevän valkoisuutensa takia.

Simpukan kuoria...

...ranta täynnä

Nautiskelija

Missä on jj?

Vielä ennen Denhamia kävimme näköalapaikalla nimeltään Eagle Bluff. Sieltä pystyi näkemään kaukana rantakallioiden alapuolella uiskentelevia merieläimiä. Näimmekin hitaan Dugongin ja pari sukkelampaa haita.

Pääsimme perille Denhamiin ja löysimme hostimme Julian talon (mikä ei ollut helppoa, koska Denhamissa ei merkitä talojen numeroita muuhun kuin katukivetykseen) mutta hän ei itse ollut kotona. Hänen kaksi ranskalaista couchsurferia ottivat meidät vastaan ja näyttivät meille huoneemme. Saimme tämän ensimmäisen yön nukkua retkipatjoilla, koska Julialla ei ollut tarjota kaikille sänkyä. Seuraavat kaksi yötä meille oli kuitenkin pehmeä patja ranskalaisten lähdettyä. Vähän ajan päästä Juliakin tuli töistä ja siinä se ilta meni ruokaa laittaessa ja tutustuessa.

Denhamiin tulimme lähinnä katsomaan delfiinejä. Denhamin lähellä olevassa Monkey Mia nimisessä paikassa oli ranta, johon oli 60-luvulta asti tullut iloisesti hymyileviä pullonokkadelfiinejä näyttäytymään ja tervehtimään heitä ihailevia ihmisiä. Oli siis melkein 100 %:n todennäköisyys nähdä villejä delfiinejä läheltä. Pitkällä rannalla oli merkitty alue, johon meidät ohjattiin seisomaan polviin asti veteen pitkässä rivissä, kun delfiinit tulivat. Muutamille delfiineille annettiin kolme kertaa päivässä pieni määrä kalaa, jos he sattuivat tulemaan alueelle klo 8-12 välisenä aikana. Heitä ei haluttu syöttää sen enempää, jotta he jatkaisivat luonnollista kalansaalistamista ja opettamista taitoa eteenpäin pienokaisilleen. Muut delfiinit tulivat vain mukaan seurana sekä näyttäytymään. Oli varsinkin yksi vanhempi delfiinirouva, joka aina tuli oppaan nilkkoihin ihmisrivin lähelle ihan kuin poseeraamaan kameroille.

Delffarit

Lähikuvaa

Olimme paikalla jo kello kahdeksan, mutta tänä aamuna he eivät olleet heti norkoilemassa, vaan saimme odottaa jonkin aikaa ennen kuin rantavedessä alkoi näkyä eviä. Vähitellen heitä tuli enemmän ja enemmän. Ryhmästä löytyi vanhempia rauhallisempia delfiinejä ja nuoria aktiivisia poikasia, jotka leikkivät toistensa kanssa hippaa ja hyppelivät kaarissa vedenpinnan yläpuolella. Joitakin onnekkaita turisteja valittiin tulemaan syöttämään delfiinejä, mutta onni ei ollut meidän puolella tällä kertaa. Todella hienoa, että villit eläimet tulevat omasta tahdosta tervehtimään turisteja. Kun he olivat saaneet kalansa, he lähtivät taas hyppien kohti syvempiä vesiä saalistamaan ja syöttämään omia poikasiaan, joilla ei matalassa rantavedessä ole tilaa syödä. 

Me jäimme rannan lähistölle odottelemaan, josko he palaisivat tänään uudestaan. Odottaessa saimme katsella pelikaanien ja emu emon poikineen tepastelevan rannalla. Delfiinit (tai oikeastaan vain kaksi) tulivat myöhemmin uudestaan, mutteivät jääneet merkitylle alueelle, johon heidän oli jäätävä, jos he olisivat halunneet tulla syötetyksi. Ne olivat enemmän kiinnostuneita kalastajaveneestä, joka oli rantautunut lähistölle purkamaan aamun saaliit. Delfiinit siellä norkoilivat kalaa miehiltä, mutta eivät saaneet mitään. Kun kalastajat saivat purettua lastinsa ja ajoivat pois, eväksiset lähtivät takaisin muiden delfiinien seuraan kauemmas merelle päin. 

Pelikaani

Rausku rantavedessä

Emu ja poikaset uimassa

Hymyilevä pullonokkadelfiini

Antakaa ruokaa!

Matkalla takaisin Denhamiin pysähdyimme Little Lagoon nimisen pienen ja matalan järven kohdalle. Kävimme siellä lillumassa ja löhöilemässä kuumasti porottavan auringon alla. Vedessä joutui olemaan vähän varovainen, koska siellä uiskenteli ja piiloutui pohjalle myrkyllinen piikikäs kala, jonka päälle oli vaarallista astua. Menimmekin fläbärit jalassa veteen. 

Simpukoita poimimassa Little Lagoonilla

Illalla kävimme vielä Julian kanssa hänen työpaikallaan, joka oli Francois Peron National Park -luonnonpuistossa sijaitsevassa Wallabien tutkimuslaitoksella. Kävimme hänen kanssaan siellä katsomassa pienikokoisia kenguruita (vähän rotan näköisiä) ja auttamassa häntä iltaruokinnan kanssa.

Nam nam!

Seuraavanakin päivänä kävimme heti aamusta Monkey Miassa katsomassa delfiinejä. Tänä aamuna he tulivat oikein isolla porukalla. Heitä oli yli 20 delfiiniä, kun edellisenä päivänä niitä oli vain noin 13. Oppaat sanoivatkin, että rantaan tuli yllättävän monta delfiiniä ja jotkut heistä olivat sellaisia, jotka eivät yleensä tule moikkaamaan turisteja. Jäimme iltapäivään asti Monkey Miaan ja kävimme uimassa delfiinien syöttöpaikan ulkopuolella. Sinne pari delfiiniä tuli uiskentelemaan ihmisten lähelle. Delfiinit tykkäsivät raapia selkäänsä joittenkin veneiden kiinnitysköysiin. Mukavan rento päivä vietettiin siellä rannalla katsoen delfiinien lisäksi isoja kilpikonnia rantavedessä, pienen hain uiskentelua laiturin kohdalla, emujen tepastelua rannalla ja muuten vaan nukkuessa palmun varjossa.

Äiti ja poikanen

Opas ja delfiinit

Hai saa pahaa jälkeä aikaan

Tirkistelijä

Tirkistelijä 2

Kilppari

Monkey Mian ranta

Illalla menimme pimeän laskettua vielä iltauinnille samaiseen Peronin luonnonpuistoon. Sieltä löytyi yksi amme, johon tuli vettä maan alaisesta kuumasta lähteestä. Ensimmäisellä kerralla mentäessämme veteen vesi tuntui oikein polttavan kuumalta ja välillä oli noustava pois vilvoittelemaan. Ympäri olevan luonnon olleen jo pilkkopimeä ammeen yläpuolella näkyi täydellinen linnunrata samalla, kun horisontissa riehui oransseja salamoita ampuva myrsky. Olisi ollut vielä tunnelmallisempaa, jossei vähän matkan päässä ammeesta olisi ollut iloinen ryhmä ihmisiä grillailemassa ja viettämässä muuten niin hiljaisessa ympäristössä iltaa. Mutta oli näinkin ihan hyvä. :)

Illalla olimme myös hyvästelleet Julian, koska olimme seuraavana aamuna lähdössä takaisinpäin kohti etelää ja hänen oli lähdettävä hyvin aikaisin töihin. Aamulla matkalla pois Denhamista kävimme uudestaan Eagle Bluff näköalapaikalla katsomassa uiskentelevia eläimiä ja näköalapaikan lähellä näimme kaksi mahtipontista kotkaa liitelevän. He laskeutuivat yhden puun oksille lähelle tietä ja pysähtyessämme ihailemaan niitä huomasimme tien vieressä makaavan iso kokoisen kengurun, joka oli todennäköisesti auton kanssa kolaroinut. Paljon näkyi kyllä tien vierellä makoilevia kuolleita kenguruita. Kotkat olivat kuitenkin hienon näköisiä ja niin jumalattoman isoja.

Kiitokset Julialle :)

Lisää suoria teitä

Näkymä Eagle Bluffista

Kotka lehahtaa lentoon

Kävimme myös aamukävelyllä yhdellä mukavan näköisellä hiekkasärkällä. Mahtavinta, kun on autolla reissussa, on vapaus pysähdellä milloin vain mihin vain haluaa ja olla siellä niin kauan kuin huvittaa.

Hiekkasärkällä

Matkan varrella löytyi myös toinen erä stromatoliitteja. Nämä sijaitsivat Hamelin Pool nimisellä rannikkopätkällä ja vaikka nämäkään eivät olleet hirmuisen kiinnostavan näköisiä, olivat ne kuitenkin jännempiä kuin ne edelliset. Noin sata vuotta sitten ihmiset olivat vielä käyttäneet tätä rantaa kuskatessaan lampaan villaa hevoskärryillä odottaviin laivoihin. Stromatoliitteihin oli tullut kärryistä jälkiä ja ne eivät siitä mihinkään enää katoa. Ajatella, ettei ihminen ole tajunnut, miten tärkeeitä nämä kivet ovat olleet maapallollemme ja omalle olemassaolollemme ja tuhonneet niitä vain jonkun lampaanvillan takia.

Stromatoliitit

Lampaanvilla on tärkeää

Länsi Australiassa oli myös mahdollisuus poiketa ulkomailla. Paikka nimeltään Hutt River on julistanut itsensä omaksi provinssiksi/maaksi (jossain Puolalisessa kartassa se oli merkitty omaksi maakseen) ja irtaantunut Australiasta sen laista ja veroista. Se oli jopa jossain vaiheessa julistanut sodan Australiaa vastaan! Tämä kaikki siis johti siihen, että itsensä prinssi nimittänyt mies, Prince Leonard (oli vissiin jonkin sortin matematiikkaa osaava tohtori) pystyi ”perustamaan” oman valtion.  Kaikki tämä oli alkanut ilmeisesti jostain maakiistasta valtion kanssa ja Hannu Karpomaisesti voisimme siis kysyä: ”Onko tämä oikein?”. No eihän se ollut ja kaikki meni hyvin ja miehellä ja hänen vaimollaan on nyt oma valtio. Tämän johdosta meillä on nyt siis Hutt Riverin leimat passeissamme. :)

Prinssi Leonard ja Jennika

Prinssi Leonard ja Jukka

TUOMIOPÄIVÄN SAARNA!

Hutt River on suhteellisen lähellä Pink Lakea eli aikaisemmin pällistelemäämme vaaleanpunaista järveä. Poikkesimme uudestaan siellä katsomassa josko se olisi vaaleanpunaisempi kuin viimeksi, mutta ei. Sieltä ajoimme hiekkadyynien ohi kohti Horrocksin kylää. Pysähdyimme spontaanisti yksien hiekkadyynien kohdalle ja kävimme kävelemässä ja kiipeilemässä niillä.

Port Gregory: Haikaran muistolle

Pink Lake hieman kameralla boostattuna

Hiekkadyyni

Koko matkan ajan Denhamista Horrockseen ei puhelimillamme ollut ollut kenttää, joten emme oikein saaneet ilmoitettua Horrocks hostillemme, Bobille, tuloajastamme, emmekä sen takia myöskään saaneet tietoa hänen tarkasta osoitteestaan. Menimme Horrocksin kylän kyläkaupasta kyselemään, josko he tuntisivat Bob nimistä miestä. Meillä ei ollut sukunimeäkään, koska emme olleet päässeet nettiin vähään aikaan tarkistamaan hänen couchsurfing profiiliaan. Kyläkaupasta meidät ohjattiin tien toisella puolella olevalle leirintäalueelle kyselemään. He eivät keksineet kenestä puhuimme, mutta saimme heidän tietokoneella etsittyä hänen sukunimensä. Tädit leirintäalueella olivat todella avuliaita ja soittelivat ympäriinsä ihmisille, joiden he arvelivat tietävän meidän etsimäämme tietyn ikäistä kalastajaa, Bobia. Yhdeltä ihmiseltä he saivat Bobin äidin numeron mutta äiti ei vastannut. Menimme uudestaan kyläkauppaan kyselemään nyt kun oli sukunimikin tiedossa. Eivät vieläkään tienneet mutta ohjasivat toiseen loma-asunto kylään kyselemään. Sieltä saimmekin hyvää tietoa. Saimme ohjeet Bobin äidin talolle ja Bobin noin 8 km päässä olevaan Horrocksin kylän ulkopuolella olevaan taloon. Se sijaitsi hänen perheen omistamalla maatilan pellolla. Lähdimme ajelemaan saamiemme ohjeitten mukaan ja ajoimme yhden talon pihalle. Koputimme varovaisesti ovelle, koska emme olleet yhtään varmoja olimmeko oikeassa paikassa. Oven tuli kuitenkin avaamaan iloinen ihminen, joka selvästi oli odottanut meitä. Olimme siis oikeassa paikassa, Bobin talolla. Kerroimme miten olimme etsineet häntä ja hän sanoikin kuuluvuuden olevan todella surkea lähialueilla ja hänen talollaan ei ollut ikinä kenttää. 

Myöhemmin hän meni Horrocksin kylään tapaamaan paria kaveriaan ja tullessaan takaisin hän naureskeli ja kertoi miten moni kyläläinen oli tullut hänelle sanomaan, että jotkut suomalaiset etsivät häntä. Hän sanoi kyläläisten saavan siitä puheenaiheen moneksi viikoksi. :)

Bob ja me

Aamupäivällä seuraavana päivänä oli taas jatkettava matkaa etelään päin Perthin suuntaan. Pysähdyimme Geraldton nimisessä kaupungissa, ostettiin kaupasta jätskit (harmi, että irtojätskejä on huonosti tarjolla ruokakaupoissa --> jouduimme ostamaan neljän jätskituutin paketin :D ) ja ajoimme Geraldtonin majakan lähellä olevalle rannalle. Siihen rannalle ihmiset olivat ajaneet nelivetoautoillaan, parkkeeranneet ne veden ääreen ja makoilivat siinä ottamassa aurinkoa. Todellista laiskuutta! Katselimme myös surffia toisesta näköalapaikasta. Oli kaunis jätskinarvoinen päivä. :) Geraldtonin lähistöltä löytyi kartalta kivan kuuloinen paikka, Ellendale Pool eli Ellendalen Allas. Tultuamme sinne huomasimme sen kuitenkin olevan aika tylsähkö paikka ja koukkaus sinne syömään lounaamme tuntui melko turhalta. Noh, aina ei voi voittaa! :)

Geraldtonin ranta

Ellendale Pool

Illaksi meillä oli sovittu yöpymispaikka uudestaan Cervantesin Nickin luona, jossa jo autoreissumme alussa kävimme. Ennen kuin kurvasimme Nickin kämpille, kävimme kuitenkin katsomassa Pinnacles Desertiä, josta oli juttua edellisessä tekstissä. Oli jo ilta ja Nick oli vihjaissut meille edellisellä kerralla, että illalla sinne pääsee ohi lippuluukun sen ollessa jo suljettu. Kävimme siis katsomassa näitä matkaoppaissa suosittelemia kiviä ja olivathan ne ihan ok, varsinkin auringon laskiessa ja tehden niiden varjoista ja taustalla olevasta taivaasta kivan näköisen.

Pinnacles Desert 1

Pinnacles Desert 2

Tullessamme Nickin luo siellä oli myös jotain hänen kavereitaan. Saimme tuntea itsemme todella typeriksi, koska toinen Nickin kavereista mongersi niin taidokkaasti omaa murrettaan, ettemme jotenkin saaneet selvää. Vaikeata se voi välillä olla. :) Nickin oli taas noustava seuraavana aamuna varhain, joten menimme kaikki aika aikaisin nukkumaan. 

Herättyämme seuraavana aamuna ja Jukan pestessä jäljet autosta ajamistamme sorateistä (joilla siis vuokra-autolla ei saa ajaa) saimme yllätysvieraan. Yhtäkkiä auki olevassa oviaukossa seisoi pieni koira tiirailemassa sisään. Ei se uskaltanut tulla moikkaamaan kuin vasta sen jälkeen, kun olimme käyneet tutustumassa siihen ovella. Sitten se iloisena ja rohkeana tuli sisälle meidän kanssaan ja leikimme sen kanssa vähän aikaan siivoillessamme aamupalan pois. Se oli myös hyvin kiinnostunut roskiksesta ja aina tilaisuuden tullessa se työnsi kuononsa muovipussiin tutkimaan ”hyvän” tuoksuisia roskia. Sen takia se ristittiinkin Crappyksi. :) Meidän oli kuitenkin lähdettävä ajelemaan eteenpäin ja ihmettelimme, miltä pihalta se oli tullut. Kerran se meni tutkimaan toista pihaa auton ajaessa pihatielle, mutta sieltä se häädettiin nopeasti vihaisilla huudoilla. Crappy tuli kiiruhtaen takaisin. Komennellessamme sen kuitenkin menemään kotiin se mietti vähän aikaan ja suuntasi sitten askeleensa määrätietoisesti yhtä pihaa kohti. Puolessa välissä se pysähtyi ja katsoi taakseen. Pyysimme sitä kuitenkin uudestaan menemään kotiin ja se kääntyi pois ja juoksi portin alle omalle pihalle, jossa sillä näköjään oli oma patja seinän vierustalla. Olisimme kyllä halunneet ottaa sen mukaan takapenkille omaksi Crappy koiraksi, mutta ei nyt ehkä tällä kertaa. :)

Crappy

Cervantesista meillä oli tarkoitus ajaa koko matkan alas Perthiin, joka ei ollut kovinkaan pitkä. Matkalla pysähdyimme kuitenkin Lancelin nimisessä kylässä, jossa meidän kuulemamme mukaan pystyi kokeilemaan hiekkadyynisurffausta. Vuokrasimme pienen puisen laudan, jossa sai jalat kiinni lautaan siihen laitetuilla remmeillä. Meitä neuvottiin, missä oli lähin paikka käydä kokeilemassa tätä meille uutta lajia. Ajaessamme parkkipaikalle lähelle hiekkadyyntä meinasimme jäädä kiinni pehmeään hiekkaan. Jukan työntäessä autoa ja Jennikan painaessa kaasua pohjaan pääsimme kuitenkin nopeasti irti, huh! Lauta kainalossa kävelimme hiekkadyyneille ja kokeilimme pysyisimmekö pytyssä. Kai se jotenkin sujui varsinkin käyttäen sitä pulkkana. Saihan siellä lyhyillä rinteillä vähän vauhtiakin.

Mies ja lauta

Jennikan tyylinäyte

Lähtökuopissa

Huiiiiiiiiiiiiiiiiiiii!

Jukan tyylinäyte

Voittajahyppy

Siitä köröttelimme sitten suoraa matkaa Perthiin ja Peten ja Jennan kämpille, jossa lastasimme kaikki tavarat pihalle. Jukan oli jäätävä sinne nurmikolle vahtimaan tavaroita Jennan ollessa vielä töissä ja Jennikan viedessä auton takaisin vuokraamoon. Niin tämäkin autoseikkailu sitten päättyi ja oli taas aika vaihtaa maisemaa.