Yli 7 kuukauden Australiassa oleskelun jälkeen vaihdoimme maisemaa hieman etelämmäs Uuteen Seelantiin. Saavuimme maahan puolen päivän aikoihin ja aloimme etsiä itsellemme kyytiä majapaikkaan. Jälleen kerran olimme saaneet hankittua paikan couchsurfingin kautta joskin hieman viime tingassa. Olimme lähetelleet pyyntöjä jos kuinka monta, mutta tajusimme katsellessamme kalenteria, että tarvitsemamme ajat osuivat juuri pääsiäiselle, joten emme hirveästi saaneet vastauksia. Viimeisenä iltana Australiassa kuitenkin huomasimme yhden henkilön profiilista, että jos hänelle lähettää tekstiviestin aloituksella ’couch please’ (sohva kiitos), niin mahdollisuudet nousisivat huimasti. Noh, meillä oli tarve ja lähetimme viestin ja niinhän siinä kävi, että viime tingassa pääsiäisen partaalla saimme kuin saimmekin majapaikan itsellemme.
Kyyti löytyi ja pääsimme vielä ihan Crissyn, sohvaemäntämme, kotiovelle. Aluksi emme tajunneet, mihin mennä, vaan kysyimme pitkän talon ensimmäisessä asunnossa asuvilta ihmisiltä, että missä Crissy asuu. ”Tuolla perällä”, kuului vastaus. Raahasimme kamppeemme sinne ja siellähän Crissy asui koiransa Megin ja kissansa Bourbonin (jenkkiläinen viskilaatu) kanssa.
 |
Kiitokset Crissylle! |
Vietimme siis pääsiäisen Crissyn luona leikkien hänen koiransa kanssa, leväten, tutustuen Uuden Seelannin hintatasoon (meitä odotti n. 5 viikon autoretki). Ensimmäisenä päivänä Crissy käytti meitä ajelulla Christchurchin ympäri. Hän näytti paikkoja, jotka olivat tuhoutuneet maanjäristyksien vuoksi. Moni paikka oli aika lailla maan tasalla. Ja kun Crissy piti autoista, suurin osa hänen maanjäristystarinoistaan liittyi Christchurchin teiden kuntoon eli kuinka entiset sileät tiet olivat aivan pilalla. Meidän mielestämme pilalle menneet tiet näyttivät ihan Suomen routavaurioisilta teiltä railoineen ja epätasaisuuksineen. :) Crissy sanoi myös olevansa herkkä maanjäristyksille eli hän pystyi ennustamaan maanjäristyksiä (missä ja kuinka monta Richteriä) huonolla olollaan. Mitäpä siinä väittelemään, emme tämmöisiä asioita tunne, mutta hieman vaihdoimme skeptisiä katseita välillä, kun Crissy tästä taidostaan kertoi. :)
Kävimme myös katsomassa itse hieman Christchurchin keskustaa ja Richterien aiheuttamaa devastaatiota. Keskustassa oli ns. punainen alue, johon ei saanut mennä, koska siellä järistykset olivat olleet tuhoisimmat. Eli kaupungin keskusta oli se punainen alue. Muutoin ympärillä oli jos jonkinlaista tietyömaata, viemäriputkea, tiilikasoja, betoniröykkiöitä ja mitä voi kuvitella kertomassa siitä, että luonto oli tälläkin kertaa ihmistä voimakkaampi. Erilaista näkökulmaa antaa matkailuun ja elämään noin muutenkin nähdä myös tällaista.
 |
Entistä keskustaa |
 |
Sortunut asuintalo |
 |
Jotain oli vielä pystyssä |
Kolmen yön jälkeen meidän oli aika hakea pääsiäismaanantaina meidän matkapakumme seuraaviksi viikoiksi. Crissy lupasi heittää meidät aamulla, mutta kun oli aika mennä, hän oli vielä nukkumassa ja emme tohtineet herättää häntä. Otimme jalat alle ja nautimme Christhurchin aamusta ja kävelimme n. puolen tunnin matkan autovuokraamon toimistolle. Olimme varanneet automme jo jouluna Escape –autovuokraamosta, joiden pakut olivat suhteellisen huokeita—halvempi täydellä vakuutuksella kuin useimmat pikkuautot Australiassa ilman vakuutusta — ja vielä aika hienoja (jokainen auto on yksilöllisesti maalattu). Toisaalta kaikista hienoista autoista saimme juuri meidän arvojamme (eli ei sinne päinkään, vaikka itse maalaus ihan hieno olikin) vastaavan maalauksen. Auton nimi oli Liberty ja se oli kunnianosoitus amerikkalaisuudelle: God Bless America (jumala Amerikkaa siunatkoon).
Vuokraus ei onnistunut tällä kertaa ihan ongelmitta: kummankaan kortti ei jostain syystä toiminut, kun yritimme maksaa autovuokran. Meidän piti mennä hakemaan automaatilta rahaa, jotta pystyimme vuokraamaan auton. Sieltä saimme rahat kokoon ja palasimme paalut taskussa maksamaan auton. Ei ole ollut kertaakaan tämän reissun aikana (tai varmaan koskaan) noin paljon riihikuivaa lompakossa.
 |
"Muutama lantti (seteli) mammonaa..." |
Auton haun jälkeen kävimme Crissyn luona sanomassa heipat ja hakemassa kamat. Sovimme siinä samalla, että kun tulisimme takaisin Christchurchiin (meidän jatkolentomme pois lähti sieltä), voisimme bunkata viimeiset yöt hänen luonaan ja kävisimme hänen kanssaan Christchurchin lähistöllä olevassa paikassa nimeltä Akaroa hengailemassa ja viettämässä päivää. Kun saimme auton pakattua, Crissy vielä neuvoi meitä miten ajaa automaattivaihteista autoa, jotta bensaa säästyisi. Kiitimme häntä tiedosta ja lähdimme ruokaostoksille ja täyttämään tankin ajelua varten!
Takaosasto täynnä ruokaa ja tankki täynnä bensaa lähdimme ajelemaan tietämättä vielä minne. Meidän reittimme Uuden-Seelannin läpi oli ollut suunnittelupöydällä jo jonkin aikaa, muttemme olleet päässeet puusta pitkälle. Nyt auton ollessa alla oli pakko päättää, mihin ajaisimme ensin. Tutkailimme karttaa ja päätimme lähteä kohti Lake Tekapoa, joka oli n. 150 kilometrin päässä Christchurchista. Kello oli jo reippaasti yli puolen päivän ja olimme huomanneet, että aurinko laski Uudessa-Seelannissa tuolloin seitsemän aikoihin. Tästä päättelimme, että emme kuitenkaan tulisi ehtimään Tekapoon vielä samaisena päivänä.
Otimme reitiksemme sisämaahan menevän tien ja katsoimme sopivan majapaikan, johon meidän täytyisi ehtiä. Vaikka olimmekin jälleen tien päällä, tuntui jotenkin erilaiselta, ja eritoten hyvältä, ajaa uudessa maassa. Odottamattoman lämmin päivä ja kyltittömät tienvarret saivat meidät ihastumaan Seelantiin hetimiten. Lisäksi horisontissa näkyvät vuoristoiset maisemat antoivat lisämaustetta heti kärkeen.
 |
Näyte Uuden-Seelannin maisemista |
 |
Näyte 2 Uuden-Seelannin maisemista |
Ajellessamme rauhallisesti huomasimme jossain vaiheessa tien vieressä hienon kanjonin. Pienen hetken päästä tien viitta osoitti Rakaia Gorgen pysähdyspaikalle. Meillä alkoikin olla nälkä, joten päätimme pysähtyä syömään ja levähtämään. Pienen pusikon läpi pääsi ihastelemaan kanjonia, joka oli aika henkeä salpaavan rauhoittava. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, vieressä virtasi sorapohjainen kirkasvetinen joki ja ympärillä kallioita: aivan bueno paikka!
 |
Rakaia Gorge |
Ensimmäisten luontokohtaamishetkien jälkeen matkaa kuitenkin piti jatkaa ensimmäiselle majapaikalle. Olimme päättäneet majoittua Uudessa-Seelannissa pääpiirteitten pelkästään Department of Conservationin (DOC) tarjoamilla leirintäalueilla.DOC on Seelannin valtion luonnonsuojeluosasto, jonka tarjoamat leirintäalueet olivat sopivan huokeita meidän budjetille. Ensimmäinen paikka ei vain meinannut löytyä vihkosessa olleiden huonojen ohjeiden vuoksi. Ajoimme edestakaisin tiellä, jossa sen piti olla. Tie oli hieman maaseudulla, joten päätimme vain pysähtyä erään talon pihaan kysymään neuvoja. Pihalla ei ollut ketään, mutta kun pysäytimme auton, jostain pusikosta aidan takaa kömpi joku mies. Esitimme asiamme mutta hän ei tiennyt mainitsemaamme paikkaa. Hänellä oli kuitenkin kartta sisällä, jonka hän haki. Kartalta hän näytti meille, mistä löytäisimme etsimämme tien. Kävikin ilmi, kun löysimme tien, että olimme käyneet n. 200 metrin päässä siitä ajellessamme edestakaisin (n. 8 kilometrin väliä) tiellä. Lopulta pääsimme ensimmäiselle leirillemme Pioneer Parkin siimekseen.
Seuraava päivä alkoi hieman sumuisemmalla säällä. Lähdimme ajamaan Lake Tekapoa kohti, joka ei ollut kovin kaukana leirintäalueesta. Matkalla tuli vastaan juuri niitä eläimiä, josta maa tunnetaan
 |
Lampahaiset tiellä |
Kun pääsimme Lake Tekapoon, oli sää muuttunut sellaiseksi epävakaaksi, jossa välillä satoi ihan kunnolla ja välillä taas ei. Tarkoituksemme oli olla tässä kylässä ainakin yksi yö, sillä maisemat olivat kyllä oikein mukavat turkoosine järvineen, mutta huonon sään vuoksi päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti Mt. Cookia, maan korkeinta vuorta.
 |
Synkän ilman varjostama Tekapo järvi |
Jo monta kuukautta matkanneena ja paljon nähneenä alkoi monesti tulla olo, etteivät uudet maisemat enää pääsisi aiheuttamaan todellista WAU! –efektiä. Eräässä tien mutkassa Jennika sanoi kuitenkin Jukalle, että nyt on semmoinen kutina, että tuon mäen ja mutkan (taustalla siinsi vuori) jälkeen tulee aika varmasti komeat näkymät. Jukka oli hieman skeptinen Jennikan aavisteluja kohtaan. Kun pääsimme mäen päälle, molemmat olivat aivan ällikällä lyötyjä: turkoosi järvi (Lake Pukaki) kimalteli vuoren edessä auringon säteiden voimasta ilman muuten ollessa hieman pilvinen. Tässä todiste ihan überistä näkymästä:
 |
WAU -hetki |
 |
Lake Pukaki |
 |
Turkoosi järvi |
 |
Mies ja järvi |
 |
Sinertäviä hetkiä |
Päräyttäviä maisemia katsellen (Pukaki järvi jatkui melkein Mt. Cookille saakka) pääsimme muutaman tunnin ajon jälkeen perille Mt. Cookille. Ilma oli edelleen hieman pilvinen, joten näimme vain häilyvän vilauksen Mt. Cookista. Kävimme paikan päällä informaatiopisteessä, ja saimme käteemme kävelykartan. Kello alkoi olla jo jonkun verran, joten päätimme käydä kävelemässä pari pientä kävelyä vuoren juurella paikassa nimeltä Tasman Valley. Siellä kävimme sellaisen harmaan vuoristojärven läheisyydessä tiirailemassa moreenisorasta sotkuisen Tasman jäätikön päätekohtaa. Lisäksi kävimme vilkaisemassa lähistöllä olleita pikku järviä, joita sinisiksi tituleerattiin; lähinnä näyttivät vihreiltä, liekö olisivat näkymät olleet paremmat keväällä lumen sulaessa. :)
 |
"Sininen järvi" |
 |
Etsi jäätikkö! |
 |
Etsi jäätikkö 2! |
Ja koska sää ei siis parantunut, päätimme jatkaa matkaa ja pyöräytimme sormemme kartalle ja paikkaan nimeltä Oamaru, jossa oli ilmeisesti jotain nähtävää. Ajamista oli n. pari sataa kilometriä. Pääsimmekin illaksi Oamaruun ja Jennika oli matkan aikana lukenut, että Oamarussa voisi nähdä pingviinejä. Pysähdyimmekin tankkaamaan ja maksaessa Jukka kysyi, että missä pingviinejä voi nähdä. Myyjä kaivoi tiskin alta kartan, jonka avulla suunnistaminen pingviinien luokse oli helppoa. Paikka oli maksullinen (jos halusi nähdä paljon sinipingviinejä), mutta sinipingviinejä näki ihan ilmaiseksi lähistöllä hengailemassa ja kipittelemässä. Kävimme myös tsekkaamassa keltasilmäpingviinejä toisessa paikassa, mutta alkoi olla niin pimeää, että ajattelimme näkevämme vain synkkyyttä, mutta näköalapaikalle päästessämme näimme kuin näimmekin näitä hieman isompia pingviinejä. Ne pysyivät ihan jähmettyneinä paikallaan (kuulimme jälkeenpäin, että keltasilmäpingviinit ovat tosi arkoja eläimiä) niin kuin ne olisivat luulleet, että paikallaan pysymällä voisi olla meiltä piilossa. :) Jätimme pingut sittemmin rauhaan ja ajelimme sysipimeässä seuraavalle leirintäalueelle nimeltä Glencoe; keskellä metsikköä jälleen kerran. :)
 |
Kipittelevät sinipingviinit |
 |
Ujo keltäsilmäpingviini |
Aamu alkoi jälleen harmaalla säällä, mutta onneksi ei kuitenkaan satanut. Meillä ei edelleenkään ollut ihan täyttä tietoa siitä, mitä kautta mihinkin mentäisiin, joten käytimme edessämme olevaa karttaa avuksemme ja löysimme sieltä muutaman katsomisen arvoisen paikan. Kävimme aluksi paikassa nimeltään Moeraki, jossa oli määrä olla jotain kivilohkareita. Ja niinhän siellä oli, ja ei mitä tahansa lohkareita: luonnon muovaamia melko ihmeellisiä möhkäleitä. Eikö vain:
 |
Ihmeellisiä kiviä |
 |
Möhkäleet meressä |
 |
Kelp, kilohinta ssdan euron pintaan |
Mötkäleet jäivät taakse ja ajoimme seuraavaan kaupunkiin nimeltä Dunedin (gaelin kielinen nimi Edinburghille). Kaupunki oli hieman erilainen kuin olimme Oseanian reissullamme tottuneet: ei sellainen Amerikkahenkinen, vaan ihan kaupungin tuntuinen. Ihan tuli skotlantilais fiilis keskustasta ja niinhän se olikin, että suurin osa sinne muuttaneista oli skotlantilaisia. Jukan päivä meni suurimmaksi osaksi paikallisessa kirjastossa blogitekstiä julkaisten ja Jennika kulutti aikaa shoppailemalla eli rikki menneet kävelykengät tarvitsivat korvaajia. Kun teksti oli julkaistu ja uudet kävelykengät alla, tutkailimme hieman myös ympäristöä. Kävimme puoliksi ajelemassa kauniin Otagon niemen ympäri ja ajoimme pakullamme maailman jyrkimmän kadun, Baldwin Streetin, ylös ja alas. Meitä hieman huolestutti, että pystyykö paku siihen, sillä katu oli tosi jyrkkä, 19 astetta. Ylösmeno oli suhteellisen helppo mutta alastulossa oli hieman vaikeuksia, sillä jarrut rupesivat vinkumaan todella helposti, koska ne pitivät olla periaatteessa pohjassa koko ajan. Hengissä selvittiin (niinkö olisi ollut joku hengenvaarallinen suoritus). :D Nukkumaan ajoimme pimeässä, kovassa vastatuulessa, pienessä tihkussa ja loppumatkan soratietä pitkin Purakaunui Bay nimiselle paikalle.
 |
Dunedin |
 |
Kaupunkihelinää |
 |
Kolmiotalo |
 |
Otago Peninsula |
 |
Baldwin Street (kuva ei kerro jyrkkyyttä) |
 |
Cathedral Caves ja X-hyppy |
Loppupäivä menikin sitten ajellessa Invercargiliin eteläsaaren eteläisimpään kaupunkiin, jonka kautta oli tarkoitus mennä Te Anauhin yöksi eli ajelemista oli loppupäiväksi rapiat 300-400 km. Invercargiliä lähestyessämme saimme tuntea mitä tarkoittaa, kun tuulee, niinku oikeasti: tuntui ajaessa, että paku kaatuu ja tien varrella nähdyt ihmisetkin kävelivät melkein vaakatasoisessa etukenossa. Invercargilin saavutettuamme kävimme kaupassa nimeltä E Hayes & Sons Ltd. Jukka halusi käydä siellä…koska siellä oli elokuvassa The World’s Fastest Indian (tositapahtumiin perustuva elokuva pääosissa Anthony Hopkins) käytetty Burt Munroen moottoripyörä. Ja näimme myös vanhan veivattavan höyrykoneen, ihan tominnassa. Kuinka hurjaa! :D
 |
Burt Monroen moottoripyörä |
Näiden moottorihuuruisten kokemusten jälkeen alkoi jälleen satamaan ja päätimme suorilta jatkaa matkaa Te Anauhin, jossa oli tarkoitus viettää yö ilmaisella Queens Reachin alueella. Kun löysimme sen, oli jälleen kerran pimeä, mutta taivas pilvistä vapaa ja näimme linnunradan täydessä loistossaan. Vaikka oli kylmä, seisoimme aukealla paikalla tuijottaen vain ylöspäin. Oli vain mukavaa tiirailla tähtiä ja nähdä pari tähdenlentoa. Mukava ilta.
 |
Queens Reach ja paku |
Seuraavana päivänä ohjelmassa meillä oli ajo Milford Sound –nimiseen paikkaan ja takaisin. Olimme jossain vaiheessa miettineet, ettemme menisi Milford soundiin ollenkaan, mutta onneksi emme jättäneet tätä kohdetta vierailematta.
Heräsimme aamulla varhain ja menimme informaatiopisteelle kysymään hieman kävelykarttoja ja tietoa Milford Soundista sekä matkasta sinne. Saimme kuulla, että sinne kestää ajaa n. pari tuntia (120 km matka) ja matkan varrella oli paljon nähtävää. Lähdimme hyvin odotuksin matkaan, sillä ilmakin oli selkeytynyt paljon ja jopa aurinko pilkisti päätään!
Ennen Milford Soundia kävimme piipahtamassa The Chasm (Kuilu) nimisellä paikalla ja ajelimme Homer Tunnelin lävitse kiemurtelevalle vuoristotielle, joka vei meidät lopulta Milfordiin. Siellä meillä oli aikaa puolisen toista tuntia syödä lounas ja levähdellä ennen jo aikaisemmin viikolla varattua Milford Sound veneretkeä, joka oli meidän päivän pääkohde.
 |
Vuoristopapukaijakin jonotti meidän kanssamme tunneliin pääsyä |
Hienon veneretken jälkeen kello oli niin paljon, että piti aloittaa ajaminen takaisin Te Anauhin. Milford Soundin maastossa oli paljon hyviä joenvarsileirintäpaikkoja, mutta halusimme mennä samalle Queens Reachin alueelle, sillä se oli ilmainen. Ajomatkan aikana kävimme ihan pikaisesti piipahtamassa Lake Marian nimisellä paikalla, mutta olimme jo tosi väsyneitä, ei nähtävyydet enää sille päivää hirveästi kiinnostaneet. Ajoimme siis pimeässä Te Anauhin. Pysähdyimme siellä tekemään iltapesut jossain yleisövessassa. Sattumalta siellä tuli myös kuumaa vettä hanasta, joten Jukka pesi myös hiukset hanan alla. Menimme leiripaikalle saapuessamme melko nopeasti nukkumaan uuvuttavan päivän jälkeen.
Yö oli ollut jälleen selkeä ja aamulla heräsimme hieman jäässä. Meillä oli vähän huurua tukassa aamupakkasen jäljiltä. Oli sellainen ”NO HUH HUH” olo. Pakkanen oli siis purrut yöllä. Tulimme toiselle puolelle maailmaa talvea pakoon ja saimme pakkasen. :) Noh, ”aamukankeuden” jälkeen saimme itsemme jälleen liikkeelle ja otimme suunnan kohti Queenstownia, Uuden-Seelannin aktiviteettipääkaupunkia. Siellä meillä oli tarkoitus vähän veneillä ja Jukalla oli tarkoitus, korkean paikan kammoisena, tehdä kanjonin yli heilautus.
 |
Leirielämää |
Matka meni mukavasti ja pääsimme Queenstowniin. Siellä pyörimme keskustassa iltapäivän ja varasimme seuraavalle päivällä kaikki suunnitellut aktiviteetit. Muutoin olimme vain ja ihmettelimme, sillä seuraava päivä olisi täynnä adrenaliinia. Illaksi menimme Queenstownin lähellä olleelle Twelve Mile –leirintäalueelle, joka taisi olla tähän mennessä kallein eli n. 5 euroa per hlö.
 |
Queenstown |
Näimme muuten eräällä parkkipaikalla Uusi-Seelantilaista ystävällisyyttä: eräs vanha pariskunta oli nähnyt jotkut tytöt parin viikon ajan samalla parkkipaikalla pinkkeine retkituoleineen ja he olivat ostaneet tytöille roséviininpullon toivottaakseen heidät tervetulleeksi Uuteen-Seelantiin. Oli oikein mukava ele heiltä. :)