Uuden-Seelannin eteläsaarella (osa3)

Viimeinen aamu pohjoissaarella alkoi hieman pilvisessä säässä hyvällä aamiaisella ja pienellä matkalla Wellingtoniin, josta lauttamme lähti takaisin Pictoniin eli eteläsaarelle. Meillä oli ennen lautan lähtöä hetki aikaa, jonka käytimme viisaasti käyden mäkkärissä viemässä blogiasioita eteenpäin :)

Aamupalan hedelmät: banaani, kultainen kiivi ja feijoa

Lautta matka meni mukavasti blogia kirjoitellen matkustamon mukavissa tuoleissa välillä vähän torkahdellen. Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Pictoniin ja otimme suunnan kohti Spring Creekiä, kohti Trishin ja Bernien kirsikkatilaa. Olimmehan aikaisemmin sopineet uudestaan tapaamisesta tullessamme takaisin eteläsaarelle (ks.teksti Uuden Seelannin eteläsaarella (osa2)).

Ilta meni mukavasti kokemuksista jutellen. Sovimme (tai Paul vain kovasti halusi viedä meidät veneilemään) seuraavaksi illaksi veneilyreissun. Olimme itse asiassa alun perin sopineet ihan kokopäiväisestä veneilyreissusta tullessamme takaisin, muttemme ajan puutteen vuoksi ehtineet sunnuntaiksi, eli heidän vapaapäiväksi, takaisin.

Seuraavan päivän halusimme vain viettää ihan rennosti hengaillen, vaikka Trish ja Bernie kovasti ehdottelivat meille jos mitäkin nähtävyyksiä ja aktiviteetteja lähistöltä. Menimme vain läheiseen Blenheimin kaupungin kirjastoon julkaisemaan blogitekstiä ja palasimme takaisin Spring Creekiin sovittuun aikaan.

Kun Bernie tuli töistä, otimme auton alle ja ajoimme Pictoniin, jossa heidän veneensä oli. Veneelle päästyämme saimme kaikennäköisiä ohjeita kaikista köysistä ja johdoista, joita piti venkslata sinne tänne. Lopulta kaikki oli kondiksessa ja saimme veneen vesille. Pääsimme ohjaamaan venettä eli ruorin ääreen. Oli ihan magee fiilis — varsinkin Jukalle, joka ei ruorin takana aikaisemmin ole ollut. Ajelimme ympäriinsä katsellen kaikuluotainta ja karttaa. Bernie näytti paikan, johon suunnistimme ja lopulta parkkeerasimme veneen. Söimme siellä iltapalan illan tummetessa pimeyteen…

…eli syönnin jälkeen ulkona oli sysipimeää, kun meidän oli määrä lähteä takaisin. Oli muuten hieman jännittävää, koska kaikki aikaisemmin näkemämme maamerkit olivat hävinneet täysin eli ympärillä oli vain mustaa. Lähdimme pelkän kaikuluotaimen ja Bernien tietotaidon varassa takaisin kohti satamaa. Menimme eteenpäin siis katselemalla punaisia ja vihreitä valoja ympärillämme. Kerran meinasimme karauttaa liian lähelle rannikkoa, sillä kaikuluotaimen luku tippui 40 metristä ihan muutamassa sekunnissa johonkin 9 metriin. No, ruoria kovasti riuhtomalla pääsimme takaisin keskelle joen uomaa ja kohti satamaa. Oli kyllä erilainen ja jännittävä ilta!

Kapu

Kapun lainavene

Kartano

Kartanon vartija 1

Kartanon vartija 2

Peräsmies, Kapu, Trish ja Bernie

Seuraavana aamuna lähdimme matkaan kiitellen kovasti Trishiä ja Bernietä heidän vieraanvaraisuudestaan; he tietenkin varustuttivat (antoivat meidän poimia itse) meidät pussillisella feijoaita. Meillä oli tarkoitus ajaa tuona päivänä Kaikouraan n. 135 km:n päähän Spring Creekistä. Matkalla oli tarkoitus pysähtyä paikassa nimeltä Ohau Stream, josta olimme lukeneet omasta autonvuokrausyhtiön tarjoamasta oppaastamme mutta myöskin Trish ja Bernie suosittelivat meille kyseistä paikkaa. Se oli pieni uoma, jossa tiettävästi merestä tulleet hylkeen poikaset viettävät päiviään leikkien äitien ollessa ”kalassa”.

Matka Ohau Streamille oli suurimmaksi osaksi ajelemista meren vieressä. Hieman harmaa ja tuulinen sää sai meren näyttämään melko raivoisalta tyrskyineen. Pystyimme kuvittelemaan, että selkeämmällä säällä maisemat olisivat olleet ehkä jopa megalomaanisen kauniit: oikealla puolella vuoria ja vasemmalla meri. Maisemien ihailujen lisäksi meidän piti olla tarkkana, sillä Ohau Streamille ei ollut mitään kylttejä. Tiesimme vain, että jossain tien varrella oli parkkipaikka, jonka lähellä etsimämme paikka oli (10 min kävelymatkan päässä). Lopulta vastaan tuli etsimämme paikan näköinen alue muutamine autoineen.

Kuvitelkaa tähän auringon paiste!

Kallioiden vierellä ajelua

Jalkauduimme metsään ja siellähän niitä hylkeen poikasia alkoi tulla vastaan joka puolella: polun vierellä telmimässä metsässä, pienen puron varrella uimassa, kivillä lepäilemässä ja muuten vain söpöilemässä. Polku loppui pienen vesiputouksen äärelle, jossa kymmeniä (satoja?) hylkeen poikasia ui ja leikitteli putouksesta muodostuvalla altaalla. Hurjimmat pikkuotukset olivat kiivenneet ylös rinteitä parempien ja rauhallisempien hengailumestojen toivossa. Jotkut otukset olivat varsin uteliaita ja meinasivat tulla melko lähelle katsomaan vieraita tulijoita, mutta paikalla olijoita oli varoitettu tauluin lähestymästä hylkeitä, jotteivät ne liikaa tottuisi ihmisen läsnäoloon. Vietimme jonkin tovin katsellen ja kuvaten näitä pieniä olentoja haltioituneina.

Napero

Beibihylje

Utelias

Laiska

Leikkiallas

Ritari Rohkea

Kun lähdimme jatkamaan matkaa, sää oli pysynyt edelleen harmaana. Pääsimme pienen ajomatkan jälkeen Kaikouraan, jonka piti olla kaikenlaisten delfiininen ja valasten kohtaamispaikka. Valitettavasti juuri kuvattu sää ja fakta, että oli alkutalvi, ei oikein ollut Kaikouran kylällä eduksi: siellä ei ollut oikein mitään tekemistä. Tai no tietenkin, jos olisi ottanut jonkun valas-/defiinihuristelun merelle tai päristelyn ilmaan. Kävimme kuitenkin Kaikourassa olleella niemen kärjellä (Point Kean) käppäilemässä kovassa tuulessa ja katselemassa, josko laskuveden aikana kalliolta löytyisi Paua simpukoita (Maorien paljon hyödyntämä kaunis simpukka): aika vähissä olivat. Muutaman merileijonan näimme päiväunilla ja emme halunneet mennä häiritsemään näitä isoja möhkäleitä. Alituinen nähtävyysmatkailu ja kylmä sää saivat meidät kuitenkin etsiytymään lähistöllä olleelle DoC –leirintäalueelle (Puhi Puhi). Sinne köröttelimme jälleen kerran soratietä pitkin ja leiripaikka löytyi tien varrelta. Illan päälle taivas repesi ja viimeisen ”pakuillallisen” teimme takaluukun alla kylmässä värjötellen. 32 pakuilupäivän jälkeen molemmat totesimme ruokaa odotellessa: ”Eiköhän tämä ollut tässä.”

Olimme edellisenä päivänä siivonneet pakun, jotta viimeisenä päivänä ei tarvitsisi kuin ajaa takaisin Christchurchiin parin sadan kilometrin matka sekä palauttaa ja tankata auto. Ajomatka sujui mukavasti, kerran vain pysähdyimme pienessä Amberleyn kylässä tankkaamaan ja seuraavassa kylässä näimme vihaisen tietyöläisen (huusi meille jotain, muttemme kuulleet, kun ikkuna oli kiinni). Lopulta pääsimme Christchurchiin ja palautimme auton.

Olimme lähettäneet Crissylle, ensimmäisellä hostillemme Seelannissa, viestiä aikaisemmin, että olimme tulossa takaisin mestoille. Hänestä ei kuulunut mitään. Auton palautuksen jälkeen soitimme hänelle ja kävikin ilmi, ettei hän pystynytkään hostaamaan meitä muuton myötä, vaikka olimme lähtiessämme sopineet tulevamme hänen luokseen. Perskeles, tuli ihan yllättäen kyseinen tieto meidän tietoon! No eihän se auttanut kuin etsiä pikaisesti uusi yöpymispaikka. Jätimme reput vuokrausfirmaan ja menimme läheiselle mäkkärille nettiin ja päädyimme sitten varaamaan pari yötä paikassa nimeltä Tranquil Lodge.

Kun tulimme takaisin vuokrausfirmaan, pyysimme heitä soittamaan taksin. Puljun päämies kuitenkin tunsi Tranquil Lodgen omistajan ja oli menossa käymään siellä, joten hän tarjoutui viemään meidät sinne (taas jotenkin ihmeellisiä yhteensattumia). Matkalla sinne hän kertoi häkellyttävän faktan: Christchurchissa oli vieläkin asunnottomia maanjäristyksen jäljiltä ja kaupunkiin oli suunniteltu rakennettavan miljoonia maksava pahvikirkko. Jeh. 

Kun pääsimme lähemmäksi hostelliamme, kuskimme kertoi hostellin omistajasta ja hänen hyväsydämisyydestään: maanjäristysten aikaan moni jäi ilman asuntoa ja kyseinen hostellin omistaja ja hänen vaimonsa olivat majoittaneet ihmisiä veloituksetta niin paljon kuin mahdollista. He kuulostivat erittäin suurisydämisiltä ihmisiltä. Ja sitä siis olivat, tai siis ainakin se miespuolinen, koska vaimoa emme tavanneet. Maanjäristysten runtelemassa hostellissa vietimme pari päivää oikeastaan odotellen Fijille lähtöä ja pakkailimme kamojamme lähtövalmiiksi.

Viimeisenä aamuna lähdimme aamun paremmalla puolella eli noin kympin aikaan lentokentälle (jostain kumman syystä tilaamamme kyyti tuli puoli tuntia myöhässä). Lentokentällä yritimme maksaa matkamme kortilla (olimme päässeet eroon kaikesta valuutasta). Mies sanoi unohtaneensa höylän. Hänellä oli kuitenkin vanha kunnon manuaalinen höylä mukanaan: muttei kuitteja. Niinhän siinä kävi, että piti käydä nostamassa vielä rahaa, jotta saisi kyydin maksettua. Jukan kipaistessa rahat terminaalista Jennika jututti miestä: ”Eikös se nyt ole aika yleistä, että ihmiset maksavat kortilla.” Vastauksena röhönaurut. Ei vissiin sitten :)

Lentokentän netin kosketusnäyttö ei oikein pelannut!

Sitten olikin aika heilauttaa hyvästit kauniille Uudelle-Seelannille ja autolla ajelemiselle, jota siis kertyi rapiat 7000 km viiden viikon aikana Seelannin kamaralla. Hieno, rento ja kaunis maa; muutamia paikkoja jäi vielä tsekkaamati…