Uuden-Seelannin eteläsaarella (osa2)

Aamu alkoikin siitä, että etsimme itsellemme Queenstownista parkkipaikan, sillä auton piti seistä monta tuntia meidän ollessa adrenaliinihöyryissä. Edellisenä päivänä ostetut liput polttivat taskussa, kun kävelimme kohti toimistoa. Kyseisenä päivänä oli siis tarkoitus ajella ensin muskeliveneelle kanjoneissa ja sen jälkeen Jukan oli tarkoitus hypätä hyppy, jonka hän oli päättänyt tehdä — ihan sosiaalisenkin paineen vuoksi (tarpeeksi monelle ihmiselle maininnut siitä).

Twelve Miles Queenstownin lähellä

Queenstown ja Lake Wakatipu

Lipun myyneen firman toimistolta lähti bussi kohti Shotover kanjonia. Päivä oli luultua lämpimämpi. Aurinkokin paistoi melkein kirkkaalta taivaalta. Pienen ajomatkan jälkeen olimme kanjonin äärellä ja meidät pakattiin liivien ja sadetakkien kanssa veneeseen. Vene olikin melko Hercules: jet moottorein varustettu hirmu, jolla ei ollut ongelmallista tehdä edes 360 asteen pyörähdyksiä.

Veneellä ajelimme pitkin todella kapeita kanjoneita ja olimme joka käännöksessä osua kanjonin reunoihin. Taitava kuski kuitenkin osasi tehdä kaiken oikein ja emme tietenkään osuneet: vaikka läheltä piti välillä. Kanjonista ulos tultuamme ajelimme aukealla ihan muutamia senttejä syvällä joella tehden 360 käännöksiä. Me molemmat nautimme ihanasta päivästä ja vauhdin hurmasta. Suosittelemme kokeilemaan! Varsinkin 360 käännökset lähellä kallioita olivat pieniä adrenaliinin nostattajia. Noin tunnin ajelun jälkeen palasimme takaisin lähtöpaikkaan ja saimme reissusta kuvan, jossa kuski ajoi laiturin lähelle ja kaikkien piti huiskuttaa kameralle.

Matalassa vedessä

Vene kanjonissa

Vauhdikasta menoa!

Venereissun jälkeen meidän piti odottaa toista bussia, joka vei meidät toiselle kanjonille — Jukan heilautuskanjonille, joka oli 109 metriä korkea ja heilautus 200 metriä pitkä. Bussissa oli muutama muukin ihminen meidän lisäksi. Bussissa pyöri video, jonka tarkoituksena oli auttaa päätöksessä hypyn tyylistä. Tietenkin ne videot olivat myös niitä, joissa ihmiset huusivat peloissaan aika paljon. Ihan hyviä psyykkausvideoita olivat. Lopulta pääsimme perille kanjonille…

Jukka päätti olla viimeinen viidestä hyppääjästä. Ensin hyppäsi pariskunta tandemhypyn ilman suurempia hysteerejä. Seuraavaksi hyppäsi tyttö, jolla meni ainakin yli 5-10 minuuttia ennen kuin rohkeus vei voiton. Häntä seurasi toinen tyttö, joka myös hyppäsi suurempia huutamatta. Viimeisenä oli siis vuorossa Jukka. Hän oli ajatellut vain hyppäävänsä, ja että se olisi sillä vain ohi. Mieli kuitenkin muuttui, kun kanjonia piti käydä kurkkaamassa reunalta. Noh, ihan 5 minuuttiin ei päästy, mutta kyllä siinä meni ainakin 3 minuuttia ennen kuin rohkeutta saatiin tarpeeksi hyppyyn — Jennikan kannustuksien avittamana. Sinnehän se mies hävisi kanjoniin ja tuli tärisevänä ja hymyilevänä takaisin. Haastamme ihmisiä voittamaan pelkoja ja menemään epämukavuusalueelle: on muuten hieno kokemus!

Viikset naamalla ja kakkaa housussa...

Huuuuuui!

Hypyn jälkeen palasimme takaisin Queenstownin keskustaan ja söimme burgerit. Sen jälkeen vieläkin tärinöissämme (Jennikalla empatiatärinää) lähdimme ajamaan seuraavaa DOC –vihkosesta katsottua leiripaikkaa kohti. Päätimme ajaa kartan mukaan lyhyempää, mutta hitaampaa reittiä eteenpäin. Oli hyvä päätös, sillä vuorten keskellä pienellä tiellä ajaminen oli taas meille uusi kokemus. Matkan varrella pysähdyimme erittäin kauniissa kylässä nimeltä Wanaka (radiosta soi Crowded Housen Weather With You, meidän tuleva lempibiisimme Seelannin maalla), missä samannimisen järven rannalla rentoilimme ilta-auringon paisteessa. Jännää oli kuitenkin se, että kun aurinko painui vuorten taa, tuli heti tosi kylmä. Tämä oli meille merkki, että oli aika jatkaa matkaa. Loppuillasta saavutimme leiripaikkamme nimeltä Pleasant Flat.

Näkymä Crown Rangelta

Crown Range 1

Crown Range2

Hypyn jälkeen täytyy rentoutua...

Lake Wanaka

Aamulla heräsimme ajoissa, jotta ehtisimme paikkaan nimeltä Haast ja siellä sijaitsevaan informaatiopisteeseen. Olimme matkan varrella kuulleet, että tiedot tulevia jäätikköjäreissuja (Fox Glacier ja Franz Josef) varten kannattaisi kysyä sieltä. Hmm, hirveästi emme viisaammiksi tulleet siellä paitsi, että valintamme (Franz Josef vai Fox Glacier) helpottui: Franz Josefilla ei ollut tällä hetkellä kävelyretkiä jonkun syyn vuoksi. Ajoimme siis Fox Glacierin pieneen kylään varaamaan lippuja jäätikkökävelylle. Kävi ilmi, ettei samalle päivälle ollut enää lippuja. Se ei toisaalta haitannut, sillä ilma oli hieman pilvinen, joten varasimme liput seuraavalle iltapäivälle. Tekemistä ei hirveästi ollut pienessä kylässä, joten päätimme pikaisesti piipahtaa toiseen pieneen kylään eli Franz Josefiin. Siellä kävimme kuitenkin vilkaisemassa Frantsin jäätikköä kauempaa ja siellähän se oli… Ei siitä sen kummemmin osaa kaukokatsojana kommentoida. :)

Franz Josefin jäätikkö

Meidän ”pääaktiviteettimme” FJ:n kylässä oli kuumien lähteiden kylpylä. Vietimmekin siellä useita tunteja rentoutuen eri lämpöisissä altaissa. Ja Jukalle kylpylä oli ensimmäinen suihku sitten Christchurchin! Tarkoituksenamme oli ehtiä takaisin Fox Glacierin kylään, jossa sijaitsi osa 1:ssä mainittu Lake Matheson, josta näki Mt. Cookin. Rentoilimme kuitenkin altailla liian kauan ja missasimme auringonlaskun ja mahdollisuuden kuvaamiseen. Ajattelimme paikata virheemme ja herätä seuraavana aamuna hirmuaikaisin, jotta voisimme kuvata Mt. Cookin peilikirkkaan ja aamutyynen Lake Mathesonin pinnalta. Yöpaikkana oli ilmainen DoC leiripaikka mutkaisen soratien päässä nimeltä Gillespie Beach.

Mt. Cook illan suussa

Matkalla Gillespie Beachille

Heräsimme aamulla n. viiden puoli kuuden aikoihin eli emme nähneet illalla emmekä aamulla leiripaikkamme ympäristöä ollenkaan, meren kuulimme kohisevan jossain lähistöllä. :D Ajoimme siis Matheson järvelle ja olimme siellä jo n. kuuden maissa aamulla. Sitten koko aamun sahasimme parin kuvauspaikan välillä metsästäen sitä täydellistä kuvaa. Sitä ei kuitenkaan tullut, sillä suht. pilvettömästä ilmasta huolimatta juuri Mt. Cookin edessä oli aina ohut pilvimassa. Ja lopulta kun se hävisi, oli aamu jo ohitse ja aamupäivän tuuli hienoisesti hiveli järven pintaa: täydelliset olosuhteet olivat menetetty ja kuva jäi ottamatta. :( Oli se näkymä kuitenkin hieno ilman sitä täydellistä kuvaakin. Menttaalikuvat on talletettu mieleen. Kuvaussessio päättyi meidän perinteiseen reissulounaaseen: pannulla paistetut kokojyväleivät kananmunalla ja joku hedelmä.

Mt. Cook Lake Mathesonilta käsin

Me ja "Kuukki"

Iltapäivästä menimmekin sitten toimistolle, josta alkoi jäätikkökävely. Meillä jaettiin lämpimät kengät ja niihin jääraudat. Ilma oli muuten tosi kirkas ja suhteellisen pilvetön, joten muutoin superlämpimiä vaatteita ei tarvittu, vaikka itse olimme pitkillä kalsareilla varustautuneet. Bussi ajoi meidät jäätikön juurelle, josta aloitimme n. 30 minuutin patikoinnin jäätikön loppukohtaan. Siellä laitoimme jääraudat kiinni eli krampponit kiinni kenkiin ja astuimme jäätikölle. Kuitenkin meille suomalaisina tämä ei loppujen lopuksi ollut niin ihmeellinen kokemus. Jäätikkö kuljettaa mukanaan paljon moreenia eli jäätikkö ei ollut mainoskuvien sininen, vaan enemmän semmoinen suomen-kevät-talven-jäljiltä-peittyneet-koiran-kakat-likainen musta lumimuodostelma. Toisaalta islantilaisen Tryggvin, meidän oppaamme, tietopaketti jäätiköstä sekä jäiset luolat saivat kokemuksen kääntymään positiivisen puolelle. Mietimme, että ehkä helikopteri retki vuorten keskelle ja jäätikön alkulähteille olisi voinut olla parempi vaihtoehto.

Tuonne piti kävellä

Jääraudat

Kakkajäällä kävelyllä

Jennika jääluolassa

Jääluola

Tuonnepäin tämä valuu koko ajan

Kun palasimme, siivosimme auton läpikotaisin, sillä olimme hukanneet läppärin virtajohdon. Loppujen lopuksi se löytyi jostain patjojen alta olleen säilytyslaatikon vierestä. Löydöstä huojenneena laitoimme tavarat takaisin (tulipahan patjat ja lakanat tuuletettua) ja lähdimme jatkamaan ajomatkaa. Ilta laski mailleen ja meidän oli pakko pysähtyä ottamaan pari kuvaa ”Lapin kulta” –maisemista. Illalla olimme perillä paikassa nimeltä Lake Mahinapua, jossa vietimme yön.

Lapin kulta maisemia

Jälleen kerran pääsimme vasta aamulla ihailemaan yöpymispaikkaamme, sillä illalla oli melko pimeä saapuessamme perille. Päivän suunnitelmissa meillä oli ajaa ns. Lewis Pass -reitille ja siellä erityisesti paikkaan nimeltä Silvia Flats, jossa oli nettikeskustelujen mukaan ”salaisia” kuumia lähteitä. Ensimmäinen kylä, joka tuli vastaan kohteemme varrella oli Hokitika. Siellä saimme kuitenkin kuulla, että kyseistä paikkaa ei ollut enää olemassa, koska siellä oli ollut maanvyörymä, joka oli tuhonnut koko paikan. Tästä tiedosta myrtyneinä muutimme reittiämme. Hokitikassa muutoin pyörimme keskustassa ja kävimme katsomassa ihmisten tekemiä käsitöitä livenä: lasin puhallusta ja jade kivien hiomista. Hokitika on tunnettu Uuden-Seelannin ”jadepääkaupunkina”, joten kivien hionta oli mielenkiintoista katseltavaa. Jennikalle jäikin mukaan hieno jadekaulakoru nimeltään Koru. :)

Lake Mahinapua 1

Lake Mahinapua 2

Ajelimme pitkin länsirannikon rantaviivaa, jossa pilvetön sää helli meitä. Meistä se oli hieman ihmeellistä, sillä länsirannikon piti olla eteläsaaren vetisintä aluetta. Meidän tapauksessa antaisimme ”Vetisin” –tittelin itärannikolle. Söimmekin lounasta mukavissa näkymissä. Lounaan jälkeen saavutimme kaupungin nimeltä Graymouth, jossa täydensimme ruokavarastojamme. Pysähdyksen jälkeen jossain vaiheessa saavutimme pienen paikan nimeltä Punakaiki. Siellä oli aika turistinen paikka nimeltä Pancake Rocks (Pannukakku Kivet). Ihan hienoja kallioita meren äärellä. Meitä olisi oikeastaan kiinnostanut Blow hole (ks. Tasmanian tekstistä selitys), mutta olimme paikan päällä väärään aikaan, sillä sen pystyi näkemään ainoastaan nousuveden aikaan. Joskus tuntui, että pieni valmistautuminen olisi ollut joskus paikallaan, mutta meidän vapaa reissaaminen ja paikoille vain pärähtäminen oli monesti tuottanut myös yllättävän mukavia kokemuksia. Aina ei voi voittaa ja jatkoimme matkaa.

Pancake Rocks

Loppupäivästä saavutimme Westportin kaupungin, jossa meillä oli tarkoitus löytää joensuu merelle. Olimme kuulleet, että ihmiset surffasivat siellä ja halusimme nähdä paikan, jossa joku surffaisi makeassa vedessä. Emme kuitenkaan löytäneet paikkaa, vaan kävimme Westportin lähellä olleessa paikassa nimeltä Cape Foulwind. Siellä näimme parkkipaikalla Weka –lintuja, joita aluksi luulimme Uuden-Seelannin kansallislinnuiksi, Kiiveiksi. Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja emme viettäneet aikaa tällä niemen nokareella kovinkaan kauaa. Yöksi ajoimme (jälleen kerran pimeässä) paikkaan nimeltä Kawatiri Junction, joka oli kahden päätien risteyksessä oleva P-paikka, joka oli tupaten täynnä meidän tapaan pakulla matkustavia reissareita.

Kiivi eiku weka

Cape Foulwindin outoja värejä

Olimme huomanneet muuten, että verrattuna Australiaan, Uusi-Seelanti oli turvallisemman oloinen ajaa autolla, sillä samanlaista villielämän kirjoa sieltä ei löytynyt kuten kenguruita, vompatteja, käärmeitä jne. Olimme huomanneet ajavamme monestikin illan suussa auringon juuri laskiessa ja muuten sitten melko pimeässä kuitenkin tuntien olon ihan turvalliseksi. Australiassahan emme ajaneet pimeässä kuin yhden käden sormien verran, korkeintaan, ehkä jopa vähemmän, nekin kerrat vain arviointivirheiden vuoksi.

Kawatirin risteyksestä herätessämme otimme suunnan kohti pohjoista ja Abel Tasmanin kansallispuistoa, jonka olimme kuulleet olevan mahtava paikka. Ajoimme paikkaan nimeltä Motueka ja saimme tietää, että jos meinasi nauttia Abel Tasmanista täysin rinnoin (tai oikeastaan ollenkaan) piti tehdä monen päivän kävelyreissuja. Varmaankin olisimme semmoisen tehneet, jos vain meillä olisi ollut enemmän aikaa. Tämän vuoksi jätimme tämän kansallispuiston tällä kertaa kokonaan väliin ja kyselimme muita kohteita, joissa voisimme vierailla. Saimme vinkiksi pari paikkaa.

Ensiksi ajoimme paikkaan nimeltä Pohara ja tarkemmin sanottuna Wainui. Siellä kävimme tekaisemassa pienen kävelyn metsässä, jossa oli riippusilta ja ihan rauhaisa tunnelma. Wainuihin menevä tie oli aika ”hauska”: kiemurainen tie kallion vieressä ja itse tie oli jostain kohdin vyörynyt alas niin, että tiellä ei ollut periaatteessa kuin yksi kaista. Lisäksi välillä ajeltiin kallioiden alitse: tuntui aika villiltä ajaa pienen tunnelin ali, joka näytti aika hataralta.  

Golden Bayn maisemaa

Riipusilta Wainuassa

Rikkonainen tie

Hatara tunneli

Toinen vinkki, mihin informaatiopisteen täti meidät ohjasi, oli maailman puhtaimman lähteen äärelle, nimittäin Pupu Springsin äärelle. Odotimme jotain spektaakkelimaista, mutta kun pääsimme paikan päälle, siellä oli pieni järvi, jonka päässä oli lasiviritelmä, josta pystyi katsomaan heijasteena, kun lähde vesi pulppusi järven pohjalta pintaan. Ihan hienohan se oli, mutta jotenkin olisi tehnyt mieli maistaa tätä maailman puhtainta vettä tai jotain, mutta se oli kiellettyä sen saastumisuhan vuoksi. Byyh!

Pupun puhras ves

Pupu jäi taakse ja ajoimme kohti luoteisinta kolkkaa läpi Takaka Hillin, joka oli ehkä kiemuraisin ja jyrkin vuoristotie ikinä. Täten, ei niin mukava ajettava. Siellä oli palkintona hienot maisemat Golden Bayhin, vaikkakin sää ei enää suosinut meitä pilvisyydellään. Jatkoimme siis vain matkaa Farewell Spit –nimiselle hiekkadyynille. Siellä jossain risteyksessä nappasimme mukaan liftarin (joku slovakialainen jäbä), jonka tipautimme johonkin hostelliin muutamien kilometrien päästä ja olimme itsekin ajaneet pian perille Farewell Spitiin. Jatkuva ajaminen alkoi välillä väsyttämään aika pahasti ja Farewell Spitillä hiekkaisuus ja pilvinen ilma eivät oikein jaksaneet innostaa. Golden Bayn piti olla hieno paikka rantoineen, mutta vähäinen aika, huono ilma ja pieni ajamisesta johtunut matkaväsymys sai meidät vain huokaisemaan ja toteamaan, että ”vois mennä nukkuun”. Ajoimme takaisin Takaka Hillin kiemuraiselle tielle, jossa meidän seuraava leiripaikka, Canaan Downs, jonkun sivutien varrella piti olla. Kun tie löytyi, kurvailimme melko hyvää vauhtia soratietä n. 11 kilometriä ja perille päästessämme vetäisimme illallisen naamariin ja aloimme nukkumaan.

Farewell Spit horisontissa

Aamulla heräsimme hieman ihmeissämme: tukka oli huurussa, auton ikkunat jäässä ja itse autokin oli hieman jäässä, kun käynnistimme sen. Yöllä oli ilmeisesti ollut pakkasta. Yöpaikkamme oli korkealla, mutta laaksossa, joten jostain syystä siellä ollut ilma oli ihan jäätävän kylmää yöllä. Noh maisemat olivat kuitenkin oikeasti aika ”jäätävän” kauniit:

Tuttua Suomesta

Paku aamuauringossa

Canaan Downs

Katso kukkaa tarkasti!

Aamukuura

Syy, miksi oikeastaan nukuimme yön tuolla, oli se, että lähistöllä oli metsä, jossa Sormusten Herran kuvauksia oli tehty. Kun kävelimme siellä, emme oikein tienneet, että tarkalleen missä, mutta jotenkin paikka huokui sellaista Sormusten Herra mystiikkaa. Kävimme metsän päässä olleella Harwoodin reiällä, joka oli Uuden-Seelannin syvin vertikaalinen kuilu, 176 metriä. Sinne monet kiipeilijät ilmeisesti abseilasivat ja menivät kuilun pohjalla oleviin luolastoihin. Meille riitti tsekkailu reunalta alas. Pois tullessamme näimme matkan varrella uteliaita pikkulintuja (joiden nimeä emme tiedä), jotka tulivat hyvinkin lähelle katselemaan, keitä heidän metsässään olevat ihmiset olivat.

Sormusten Herra metsässä 1

Harwoodin kuilu vasemmalla

Tuntematon pitkäsääri

Sormusten Herra metsässä 2

Ajaessamme pois Canaan Downsilta meitä odotti yllätys; edellisillan kurvailua emme viitsineet enää tehdä. Soratie oli aidaton tie, jonka toinen sivusta oli jyrkkä mäki alas. Tätähän emme pimeässä nähneet, mutta päivänvalossa ajoimme hieman hitaammin, varsinkin kun ajoimme tien sillä puolen, joka oli pudotuksen puolella. Jaiks! :D

Meidän päivän päämäärä oli Spring Creek, joka oli pari sataa kilometriä itään lähtöpaikastamme. Tänne paikkaan olimme menossa eräästä kummallisesta syystä: olimme joulun aikaan tavanneet uusi-seelantilaisen tytön, joka yöpyi samassa hostellissa ja huoneessa meidän kanssamme. Juttelimme hänen ja hänen kaverinsa kanssaan varmaan jotain tunnin verran. Olimme juuri lähdössä hostellista pois, kun tämä tyttö, Tory, tuli vetämään meitä hihasta ja antoi äitinsä yhteystiedot: ”Kun te ootte menossa sinne Uuteen-Seelantiin, niin mun äiti voi varmaan majoittaa teidät pariksi päivää, jos ootte siellä päin”.

Meillä oli siis nuo kontaktitiedot vielä tallella ja olimme ottaneet yhteyttä n. viikkoa aikaisemmin Toryn äitiin ja kerroimme tapaamisestamme hänen tyttärensä kanssa. Saimme positiivisen vastuksen, että tulkaa vain. Ajoimme siis Spring Creekiä kohti erinäisten kaupunkien, kuten Nelson ja Blenheim, kautta.

Kun pääsimme Spring Creekiin, meillä oli pieni tenkkapoo vastassa: meillä oli osoite, jossa oli vain tien nimi, paikka, muttei mitään numeroa. Hetken ajan pyörimme pienen kylän teillä löytämättä etsimäämme, joten päätimme pysähtyä läheiseen kauppaan kysymään tietä. Neuvo löytyi heti, että tuota tietä minuutti tuonne suuntaan ja olette perillä. Ajoimme sinne ja sieltähän löytyikin joku kirsikkafarmi. Siellä oli tie kirsikkapuiden vieritse taakse, jossa oli omakotitalo. Menimme koputtamaan oveen ja sieltä tuli Toryn äiti Trish, joka toivotti meidät tervetulleeksi.

Trish oli mukava nainen, joka otti meidät heti kiertelemään oman tilansa ympäri ja hän esitteli kaikenlaiset eri puut ja hedelmäpusikot, mitä heidän mailtaan löytyi. Heillä oli myös paljon feijoapuita (olimme nähneet tien varsilla paljon kylttejä, että Feijoa x dollaria kilo). Kysyimme, että mikä se tämmöinen hedelmä oikein onkaan. Trish maistatutti meillä hedelmiä ja se oli meille molemmille rakkautta ensi maiskautuksella: aivan mahtavan makuinen hedelmä. Söimmekin niitä aika monta siinä hetimmiten. Maistelun jälkeen jatkoimme kierroksen loppuun ja tapasimme myös Bernien, Trishin miehen.

Illastimme heidän kanssaan ja meillä oli oikein hauska lauantai-ilta nauramisen merkeissä. Lopulta väsymys vei voiton ja menimme nukkumaan sänkyyn, joka tuntui oikein luksukselta parin viikon pakupatjanukkumisten ja tukkahuurussa öiden jälkeen.

Uuden-Seelannin eteläsaarella (osa1)

Yli 7 kuukauden Australiassa oleskelun jälkeen vaihdoimme maisemaa hieman etelämmäs Uuteen Seelantiin. Saavuimme maahan puolen päivän aikoihin ja aloimme etsiä itsellemme kyytiä majapaikkaan. Jälleen kerran olimme saaneet hankittua paikan couchsurfingin kautta joskin hieman viime tingassa. Olimme lähetelleet pyyntöjä jos kuinka monta, mutta tajusimme katsellessamme kalenteria, että tarvitsemamme ajat osuivat juuri pääsiäiselle, joten emme hirveästi saaneet vastauksia. Viimeisenä iltana Australiassa kuitenkin huomasimme yhden henkilön profiilista, että jos hänelle lähettää tekstiviestin aloituksella ’couch please’ (sohva kiitos), niin mahdollisuudet nousisivat huimasti. Noh, meillä oli tarve ja lähetimme viestin ja niinhän siinä kävi, että viime tingassa pääsiäisen partaalla saimme kuin saimmekin majapaikan itsellemme.

Kyyti löytyi ja pääsimme vielä ihan Crissyn, sohvaemäntämme, kotiovelle. Aluksi emme tajunneet, mihin mennä, vaan kysyimme pitkän talon ensimmäisessä asunnossa asuvilta ihmisiltä, että missä Crissy asuu. ”Tuolla perällä”, kuului vastaus. Raahasimme kamppeemme sinne ja siellähän Crissy asui koiransa Megin ja kissansa Bourbonin (jenkkiläinen viskilaatu) kanssa.

Kiitokset Crissylle!

Vietimme siis pääsiäisen Crissyn luona leikkien hänen koiransa kanssa, leväten, tutustuen Uuden Seelannin hintatasoon (meitä odotti n. 5 viikon autoretki). Ensimmäisenä päivänä Crissy käytti meitä ajelulla Christchurchin ympäri. Hän näytti paikkoja, jotka olivat tuhoutuneet maanjäristyksien vuoksi. Moni paikka oli aika lailla maan tasalla. Ja kun Crissy piti autoista, suurin osa hänen maanjäristystarinoistaan liittyi Christchurchin teiden kuntoon eli kuinka entiset sileät tiet olivat aivan pilalla. Meidän mielestämme pilalle menneet tiet näyttivät ihan Suomen routavaurioisilta teiltä railoineen ja epätasaisuuksineen. :) Crissy sanoi myös olevansa herkkä maanjäristyksille eli hän pystyi ennustamaan maanjäristyksiä (missä ja kuinka monta Richteriä) huonolla olollaan. Mitäpä siinä väittelemään, emme tämmöisiä asioita tunne, mutta hieman vaihdoimme skeptisiä katseita välillä, kun Crissy tästä taidostaan kertoi. :)

Kävimme myös katsomassa itse hieman Christchurchin keskustaa ja Richterien aiheuttamaa devastaatiota. Keskustassa oli ns. punainen alue, johon ei saanut mennä, koska siellä järistykset olivat olleet tuhoisimmat. Eli kaupungin keskusta oli se punainen alue. Muutoin ympärillä oli jos jonkinlaista tietyömaata, viemäriputkea, tiilikasoja, betoniröykkiöitä ja mitä voi kuvitella kertomassa siitä, että luonto oli tälläkin kertaa ihmistä voimakkaampi. Erilaista näkökulmaa antaa matkailuun ja elämään noin muutenkin nähdä myös tällaista.

Entistä keskustaa

Sortunut asuintalo

Jotain oli vielä pystyssä

Kolmen yön jälkeen meidän oli aika hakea pääsiäismaanantaina meidän matkapakumme seuraaviksi viikoiksi. Crissy lupasi heittää meidät aamulla, mutta kun oli aika mennä, hän oli vielä nukkumassa ja emme tohtineet herättää häntä. Otimme jalat alle ja nautimme Christhurchin aamusta ja kävelimme n. puolen tunnin matkan autovuokraamon toimistolle. Olimme varanneet automme jo jouluna Escape –autovuokraamosta, joiden pakut olivat suhteellisen huokeita—halvempi täydellä vakuutuksella kuin useimmat pikkuautot Australiassa ilman vakuutusta — ja vielä aika hienoja (jokainen auto on yksilöllisesti maalattu). Toisaalta kaikista hienoista autoista saimme juuri meidän arvojamme (eli ei sinne päinkään, vaikka itse maalaus ihan hieno olikin) vastaavan maalauksen. Auton nimi oli Liberty ja se oli kunnianosoitus amerikkalaisuudelle: God Bless America (jumala Amerikkaa siunatkoon).

Vuokraus ei onnistunut tällä kertaa ihan ongelmitta: kummankaan kortti ei jostain syystä toiminut, kun yritimme maksaa autovuokran. Meidän piti mennä hakemaan automaatilta rahaa, jotta pystyimme vuokraamaan auton. Sieltä saimme rahat kokoon ja palasimme paalut taskussa maksamaan auton. Ei ole ollut kertaakaan tämän reissun aikana (tai varmaan koskaan) noin paljon riihikuivaa lompakossa.

"Muutama lantti (seteli) mammonaa..."

Auton haun jälkeen kävimme Crissyn luona sanomassa heipat ja hakemassa kamat. Sovimme siinä samalla, että kun tulisimme takaisin Christchurchiin (meidän jatkolentomme pois lähti sieltä), voisimme bunkata viimeiset yöt hänen luonaan ja kävisimme hänen kanssaan Christchurchin lähistöllä olevassa paikassa nimeltä Akaroa hengailemassa ja viettämässä päivää. Kun saimme auton pakattua, Crissy vielä neuvoi meitä miten ajaa automaattivaihteista autoa, jotta bensaa säästyisi. Kiitimme häntä tiedosta ja lähdimme ruokaostoksille ja täyttämään tankin ajelua varten!

Takaosasto täynnä ruokaa ja tankki täynnä bensaa lähdimme ajelemaan tietämättä vielä minne. Meidän reittimme Uuden-Seelannin läpi oli ollut suunnittelupöydällä jo jonkin aikaa, muttemme olleet päässeet puusta pitkälle. Nyt auton ollessa alla oli pakko päättää, mihin ajaisimme ensin. Tutkailimme karttaa ja päätimme lähteä kohti Lake Tekapoa, joka oli n. 150 kilometrin päässä Christchurchista. Kello oli jo reippaasti yli puolen päivän ja olimme huomanneet, että aurinko laski Uudessa-Seelannissa tuolloin seitsemän aikoihin. Tästä päättelimme, että emme kuitenkaan tulisi ehtimään Tekapoon vielä samaisena päivänä.

Otimme reitiksemme sisämaahan menevän tien ja katsoimme sopivan majapaikan, johon meidän täytyisi ehtiä. Vaikka olimmekin jälleen tien päällä, tuntui jotenkin erilaiselta, ja eritoten hyvältä, ajaa uudessa maassa. Odottamattoman lämmin päivä ja kyltittömät tienvarret saivat meidät ihastumaan Seelantiin hetimiten. Lisäksi horisontissa näkyvät vuoristoiset maisemat antoivat lisämaustetta heti kärkeen.

Näyte Uuden-Seelannin maisemista

Näyte 2 Uuden-Seelannin maisemista

Ajellessamme rauhallisesti huomasimme jossain vaiheessa tien vieressä hienon kanjonin. Pienen hetken päästä tien viitta osoitti Rakaia Gorgen pysähdyspaikalle. Meillä alkoikin olla nälkä, joten päätimme pysähtyä syömään ja levähtämään. Pienen pusikon läpi pääsi ihastelemaan kanjonia, joka oli aika henkeä salpaavan rauhoittava. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, vieressä virtasi sorapohjainen kirkasvetinen joki ja ympärillä kallioita: aivan bueno paikka!

Rakaia Gorge

Ensimmäisten luontokohtaamishetkien jälkeen matkaa kuitenkin piti jatkaa ensimmäiselle majapaikalle. Olimme päättäneet majoittua Uudessa-Seelannissa pääpiirteitten pelkästään Department of Conservationin (DOC) tarjoamilla leirintäalueilla.DOC on Seelannin valtion luonnonsuojeluosasto, jonka tarjoamat leirintäalueet olivat sopivan huokeita meidän budjetille. Ensimmäinen paikka ei vain meinannut löytyä vihkosessa olleiden huonojen ohjeiden vuoksi. Ajoimme edestakaisin tiellä, jossa sen piti olla. Tie oli hieman maaseudulla, joten päätimme vain pysähtyä erään talon pihaan kysymään neuvoja. Pihalla ei ollut ketään, mutta kun pysäytimme auton, jostain pusikosta aidan takaa kömpi joku mies. Esitimme asiamme mutta hän ei tiennyt mainitsemaamme paikkaa. Hänellä oli kuitenkin kartta sisällä, jonka hän haki. Kartalta hän näytti meille, mistä löytäisimme etsimämme tien. Kävikin ilmi, kun löysimme tien, että olimme käyneet n. 200 metrin päässä siitä ajellessamme edestakaisin (n. 8 kilometrin väliä) tiellä. Lopulta pääsimme ensimmäiselle leirillemme Pioneer Parkin siimekseen.

Seuraava päivä alkoi hieman sumuisemmalla säällä. Lähdimme ajamaan Lake Tekapoa kohti, joka ei ollut kovin kaukana leirintäalueesta. Matkalla tuli vastaan juuri niitä eläimiä, josta maa tunnetaan

Lampahaiset tiellä

Kun pääsimme Lake Tekapoon, oli sää muuttunut sellaiseksi epävakaaksi, jossa välillä satoi ihan kunnolla ja välillä taas ei. Tarkoituksemme oli olla tässä kylässä ainakin yksi yö, sillä maisemat olivat kyllä oikein mukavat turkoosine järvineen, mutta huonon sään vuoksi päätimme lähteä jatkamaan matkaa kohti Mt. Cookia, maan korkeinta vuorta.

Synkän ilman varjostama Tekapo järvi

Jo monta kuukautta matkanneena ja paljon nähneenä alkoi monesti tulla olo, etteivät uudet maisemat enää pääsisi aiheuttamaan todellista WAU! –efektiä. Eräässä tien mutkassa Jennika sanoi kuitenkin Jukalle, että nyt on semmoinen kutina, että tuon mäen ja mutkan (taustalla siinsi vuori) jälkeen tulee aika varmasti komeat näkymät. Jukka oli hieman skeptinen Jennikan aavisteluja kohtaan. Kun pääsimme mäen päälle, molemmat olivat aivan ällikällä lyötyjä: turkoosi järvi (Lake Pukaki) kimalteli vuoren edessä auringon säteiden voimasta ilman muuten ollessa hieman pilvinen. Tässä todiste ihan überistä näkymästä:

WAU -hetki

Lake Pukaki

Turkoosi järvi

Mies ja järvi

Sinertäviä hetkiä

Päräyttäviä maisemia katsellen (Pukaki järvi jatkui melkein Mt. Cookille saakka) pääsimme muutaman tunnin ajon jälkeen perille Mt. Cookille. Ilma oli edelleen hieman pilvinen, joten näimme vain häilyvän vilauksen Mt. Cookista. Kävimme paikan päällä informaatiopisteessä, ja saimme käteemme kävelykartan. Kello alkoi olla jo jonkun verran, joten päätimme käydä kävelemässä pari pientä kävelyä vuoren juurella paikassa nimeltä Tasman Valley. Siellä kävimme sellaisen harmaan vuoristojärven läheisyydessä tiirailemassa moreenisorasta sotkuisen Tasman jäätikön päätekohtaa. Lisäksi kävimme vilkaisemassa lähistöllä olleita pikku järviä, joita sinisiksi tituleerattiin; lähinnä näyttivät vihreiltä, liekö olisivat näkymät olleet paremmat keväällä lumen sulaessa. :)

"Sininen järvi"

Etsi jäätikkö!

Illaksi menimme leirintäalueelle nukkumaan ja kovasti toivoimme, että seuraavana päivänä olisi parempi sää (informaatiopisteessä lupailtiin ennusteen mukaan selkeämpää säätä), jotta voisimme ihailla Mt. Cookia...ja aamulla herätessämme totesimme, ettei sää ollut selkeämpi. Päätimme kuitenkin tehdä aamusightseeailua paikassa nimeltä Hooker Valley. Siellä oli sellainen mukava kävely riippusiltoineen ja maisemina pieniä jäätikköjä ja jäätikköjärviä. Kävelyn jälkeen asia oli kuitenkin niin, että sää ei edelleenkään ollut selkeytynyt yhtään. Päätimme käydä informaatiopisteessä kysymässä, että voimmeko nähdä Mt. Cookin jossain muuallakin. Vastauksena oli, että ette näin läheltä kuin paikan päällä, mutta täti neuvoi meille paikan länsirannikolla, jossa majesteetillinen vuori näkyisi selkeällä säällä oikein hyvin. Tämä paikka oli Lake Matheson eli laitoimme nimen korvan taakse, jotta länsirannikkoajelun aikana muistaisimme pysähtyä siellä.

Riippusilta ja koski

Hooker Valley

Heippa!

Etsi jäätikkö 2!

Ja koska sää ei siis parantunut, päätimme jatkaa matkaa ja pyöräytimme sormemme kartalle ja paikkaan nimeltä Oamaru, jossa oli ilmeisesti jotain nähtävää. Ajamista oli n. pari sataa kilometriä. Pääsimmekin illaksi Oamaruun ja Jennika oli matkan aikana lukenut, että Oamarussa voisi nähdä pingviinejä. Pysähdyimmekin tankkaamaan ja maksaessa Jukka kysyi, että missä pingviinejä voi nähdä. Myyjä kaivoi tiskin alta kartan, jonka avulla suunnistaminen pingviinien luokse oli helppoa. Paikka oli maksullinen (jos halusi nähdä paljon sinipingviinejä), mutta sinipingviinejä näki ihan ilmaiseksi lähistöllä hengailemassa ja kipittelemässä. Kävimme myös tsekkaamassa keltasilmäpingviinejä toisessa paikassa, mutta alkoi olla niin pimeää, että ajattelimme näkevämme vain synkkyyttä, mutta näköalapaikalle päästessämme näimme kuin näimmekin näitä hieman isompia pingviinejä. Ne pysyivät ihan jähmettyneinä paikallaan (kuulimme jälkeenpäin, että keltasilmäpingviinit ovat tosi arkoja eläimiä) niin kuin ne olisivat luulleet, että paikallaan pysymällä voisi olla meiltä piilossa. :) Jätimme pingut sittemmin rauhaan ja ajelimme sysipimeässä seuraavalle leirintäalueelle nimeltä Glencoe; keskellä metsikköä jälleen kerran. :)

Kipittelevät sinipingviinit

Ujo keltäsilmäpingviini

Aamu alkoi jälleen harmaalla säällä, mutta onneksi ei kuitenkaan satanut. Meillä ei edelleenkään ollut ihan täyttä tietoa siitä, mitä kautta mihinkin mentäisiin, joten käytimme edessämme olevaa karttaa avuksemme ja löysimme sieltä muutaman katsomisen arvoisen paikan. Kävimme aluksi paikassa nimeltään Moeraki, jossa oli määrä olla jotain kivilohkareita. Ja niinhän siellä oli, ja ei mitä tahansa lohkareita: luonnon muovaamia melko ihmeellisiä möhkäleitä. Eikö vain:

Ihmeellisiä kiviä

Möhkäleet meressä

Kelp, kilohinta ssdan euron pintaan

Möhkäleiden lähistöllä oli paikka nimeltä Shag Point, jossa majaili merileijonayhdyskunta. Emme olleetkaan semmoisia vielä matkan aikana nähneet, joten mielenkiinnosta ajelimme sinne. Mietimme siellä aluksi kävellessämme, että meidän eläinbongaustuurilla emme tulisi näkemään niitä ollenkaan, mutta olimme väärässä. Siellä oli tosi paljon niitä ”paistattelemassa” pilvistä päivää ja tappelemassa toistensa kanssa. Olimme myös suhteellisen aikaisessa liikenteessä, joten muita ihmisiä ei hirveästi siellä ollut, joten pystyimme jakamaan aikamme merileijonien kanssa privaatisti. Melko ihramötkäleitä!

Mötkäle

Niskavenyttelyä

Kattooks ne meitä?

Mötkäleet jäivät taakse ja ajoimme seuraavaan kaupunkiin nimeltä Dunedin (gaelin kielinen nimi Edinburghille). Kaupunki oli hieman erilainen kuin olimme Oseanian reissullamme tottuneet: ei sellainen Amerikkahenkinen, vaan ihan kaupungin tuntuinen. Ihan tuli skotlantilais fiilis keskustasta ja niinhän se olikin, että suurin osa sinne muuttaneista oli skotlantilaisia. Jukan päivä meni suurimmaksi osaksi paikallisessa kirjastossa blogitekstiä  julkaisten ja Jennika kulutti aikaa shoppailemalla eli rikki menneet kävelykengät tarvitsivat korvaajia. Kun teksti oli julkaistu ja uudet kävelykengät alla, tutkailimme hieman myös ympäristöä. Kävimme puoliksi ajelemassa kauniin Otagon niemen ympäri ja ajoimme pakullamme maailman jyrkimmän kadun, Baldwin Streetin, ylös ja alas. Meitä hieman huolestutti, että pystyykö paku siihen, sillä katu oli tosi jyrkkä, 19 astetta. Ylösmeno oli suhteellisen helppo mutta alastulossa oli hieman vaikeuksia, sillä jarrut rupesivat vinkumaan todella helposti, koska ne pitivät olla periaatteessa pohjassa koko ajan. Hengissä selvittiin (niinkö olisi ollut joku hengenvaarallinen suoritus). :D Nukkumaan ajoimme pimeässä, kovassa vastatuulessa, pienessä tihkussa ja loppumatkan soratietä pitkin Purakaunui Bay nimiselle paikalle.

Dunedin

Kaupunkihelinää

Kolmiotalo

Otago Peninsula

Baldwin Street (kuva ei kerro jyrkkyyttä)

Aamu alkoi tuulisesti, sillä olimme ihan meren vieressä mukavan rauhoittavissa maisemissa (emme olleet edellisenä iltana pimeässä nähneet leiriytymispaikan ympäristöä). Kävimme aamutuimaan katsastamassa, huoh, pari vesiputousta, Purakaunui ja McLeod. Jees kivoja olivat. :) Jälkimmäisen jälkeen ajoimme jonkun metsän keskellä olleen majoitusalueen ohi ja Jennika halusi käydä suihkussa (heille pystyi käymään suihkussa maksua vastaan). Jukka vielä säästöpäissään jätti peseytymisen väliin. Puolisuihkun puoliraikas kaksikko jatkoi sitten seuraavaksi katsomaan vuorovesiluolaa (Cathedral Caves), joka sijaitsi lähistöllä ja oli tyhjillään (laskuvesi) vedestä juuri sopivasti. Ihan mielenkiintoinen kokemus.

Purakaunui Bay 1 ja meidän kulkupeli

Purakaunui Bay 2

Purakaunui Falls

McLeod Falls

Cathedral Caves ja X-hyppy

Loppupäivä menikin sitten ajellessa Invercargiliin eteläsaaren eteläisimpään kaupunkiin, jonka kautta oli tarkoitus mennä Te Anauhin yöksi eli ajelemista oli loppupäiväksi rapiat 300-400 km. Invercargiliä lähestyessämme saimme tuntea mitä tarkoittaa, kun tuulee, niinku oikeasti: tuntui ajaessa, että paku kaatuu ja tien varrella nähdyt ihmisetkin kävelivät melkein vaakatasoisessa etukenossa. Invercargilin saavutettuamme kävimme kaupassa nimeltä E Hayes & Sons Ltd. Jukka halusi käydä siellä…koska siellä oli elokuvassa The World’s Fastest Indian (tositapahtumiin perustuva elokuva pääosissa Anthony Hopkins) käytetty Burt Munroen moottoripyörä. Ja näimme myös vanhan veivattavan höyrykoneen, ihan tominnassa. Kuinka hurjaa! :D

Burt Monroen moottoripyörä

Näiden moottorihuuruisten kokemusten jälkeen alkoi jälleen satamaan ja päätimme suorilta jatkaa matkaa Te Anauhin, jossa oli tarkoitus viettää yö ilmaisella Queens Reachin alueella. Kun löysimme sen, oli jälleen kerran pimeä, mutta taivas pilvistä vapaa ja näimme linnunradan täydessä loistossaan. Vaikka oli kylmä, seisoimme aukealla paikalla tuijottaen vain ylöspäin. Oli vain mukavaa tiirailla tähtiä ja nähdä pari tähdenlentoa. Mukava ilta.

Queens Reach ja paku

Seuraavana päivänä ohjelmassa meillä oli ajo Milford Sound –nimiseen paikkaan ja takaisin. Olimme jossain vaiheessa miettineet, ettemme menisi Milford soundiin ollenkaan, mutta onneksi emme jättäneet tätä kohdetta vierailematta.

Heräsimme aamulla varhain ja menimme informaatiopisteelle kysymään hieman kävelykarttoja ja tietoa Milford Soundista sekä matkasta sinne. Saimme kuulla, että sinne kestää ajaa n. pari tuntia (120 km matka) ja matkan varrella oli paljon nähtävää. Lähdimme hyvin odotuksin matkaan, sillä ilmakin oli selkeytynyt paljon ja jopa aurinko pilkisti päätään!

Ensimmäisenä autoajelulla tuli vastaan ihan puun takaa paikka nimeltä Eldington Valley (laakso). Iiiiso aukea niittyinen mesta, jota ympäröi vuoret. Siellä pysäköimme tien varteen ihailemaan näitä aivan naurettavan hienoja maisemia. Uusi-Seelanti maana tarjosi aivan erilaiset nähtävyydet kuin Australia ja olimme haltioissamme jo ihan muutaman päivän jälkeen. Eldingtonin laaksosta jatkoimme ajamista ja vastaan tuli Mirror Lakes (Peili Järvet), pieni paikka, jossa oli niin tyyntä, että se oli oivallinen paikka ottaa peilikuvavalokuvia.

Aurinko ja vuoret

Eldington Valley

Sielu riehaantui!

Mirror Lakes

Valokuvien napsimisten jälkeen suuntasimme eräälle parkkipaikalle matkan varrella, josta alkoi ns. Key Summit –kävely. Se oli kolmen tunnin menopaluuretki omin jaloin. Kävely kierteli pitkin metsää koko ajan hieman kivuten ylöspäin. Metsän väistyessä tieltä olimme vuorten ympäröimiä. Loppumatka oli melko tiukasti ylöspäin kiemurtelevaa polkua. Ylhäällä pääsimme ihastelemaan raikkaita ja rauhallisia vuoristomaisemia: kannatti vähän ponnistella. Matkan aikana meistä oli tullut kuvaussnobeja, sillä Jennika yritti viritellä kameraa kiven päälle, jotta ”täydellinen” kuva saataisiin otettua itse komposoituna. Taiteilu näytti varmaan sen verran vaikealta, että joku mies kysyi, että haluatteko yhteiskuvan. Jennika nyökkäsi päätä ja ihan hyvä siitä kuvasta tuli (pienten ohjeiden kera). Keuhkot täynnä virkistävää vuoristoilmaa, aloitimme kipuamisen takaisin alas. Kun palasimme parkkipaikalle, aikaa oli kolmen tunnin sijasta mennyt vain kaksi, vaikka Jennikan uudet kengät hiersivät aika pahasti. Olimme siis olleet reippaita :)

Näkymää Key Summitilta

Me ja vuoret

Ennen Milford Soundia kävimme piipahtamassa The Chasm (Kuilu) nimisellä paikalla ja ajelimme Homer Tunnelin lävitse kiemurtelevalle vuoristotielle, joka vei meidät lopulta Milfordiin. Siellä meillä oli aikaa puolisen toista tuntia syödä lounas ja levähdellä ennen jo aikaisemmin viikolla varattua Milford Sound veneretkeä, joka oli meidän päivän pääkohde.

Vuoristopapukaijakin jonotti meidän kanssamme tunneliin pääsyä

Milford Sound oli sellainen Norjan vuonoja muistuttava paikka: vesivana keskellä ja ympärillä vuoria. Meillä siis oli sattunut erittäin hyvä päivä katsella maisemia, sillä aurinko paisteli kirkkaalta taivaalta, joskin vuorten välissä ja merituuli saivat ilman tuntumaan aika kylmältä. Ympärillämme oli siis jylhän kauniit maisemat, kun paatti lipui vuonoa pitkin aina merelle saakka. Yksi kohta oli vuonon kapein ja sen kyllä tunsi: aivan älytön tuuli. Merelle päästessämme meille kerrottiin, että Kapteeni Cook oli reissatessaan merellä ajanut melkein tämän paikan ohi, sillä eräässä kohdassa oli saareke, joka näytti yhdistyvän toisella puolella olevaan vuoreen, kun siitä lipui ohi tietyssä kulmassa. Mereltä takaisin tullessa kävimme vilkaisemassa hylkeitä ja ajamassa veneellä vesiputouksen alle. Oikein virkistävä kokemus! Ja oikein kaunis paikka oli tämä Milford Sound. :)

Milford Sound

Sama paikka

Jyrkät seinät

Tuulisin kohta 1

Tuulisin kohta 2

Kaunista!

Vene ja lokit

Mekin tehtiin noin!

Hylkeen elämää

"Aurinko laskee vuorten taa..."

Hienon veneretken jälkeen kello oli niin paljon, että piti aloittaa ajaminen takaisin Te Anauhin. Milford Soundin maastossa oli paljon hyviä joenvarsileirintäpaikkoja, mutta halusimme mennä samalle Queens Reachin alueelle, sillä se oli ilmainen. Ajomatkan aikana kävimme ihan pikaisesti piipahtamassa Lake Marian nimisellä paikalla, mutta olimme jo tosi väsyneitä, ei nähtävyydet enää sille päivää hirveästi kiinnostaneet. Ajoimme siis pimeässä Te Anauhin. Pysähdyimme siellä tekemään iltapesut jossain yleisövessassa. Sattumalta siellä tuli myös kuumaa vettä hanasta, joten Jukka pesi myös hiukset hanan alla. Menimme leiripaikalle saapuessamme melko nopeasti nukkumaan uuvuttavan päivän jälkeen.

Yö oli ollut jälleen selkeä ja aamulla heräsimme hieman jäässä. Meillä oli vähän huurua tukassa aamupakkasen jäljiltä. Oli sellainen ”NO HUH HUH” olo. Pakkanen oli siis purrut yöllä. Tulimme toiselle puolelle maailmaa talvea pakoon ja saimme pakkasen. :) Noh, ”aamukankeuden” jälkeen saimme itsemme jälleen liikkeelle ja otimme suunnan kohti Queenstownia, Uuden-Seelannin aktiviteettipääkaupunkia. Siellä meillä oli tarkoitus vähän veneillä ja Jukalla oli tarkoitus, korkean paikan kammoisena, tehdä kanjonin yli heilautus.

Leirielämää

Matka meni mukavasti ja pääsimme Queenstowniin. Siellä pyörimme keskustassa iltapäivän ja varasimme seuraavalle päivällä kaikki suunnitellut aktiviteetit. Muutoin olimme vain ja ihmettelimme, sillä seuraava päivä olisi täynnä adrenaliinia. Illaksi menimme Queenstownin lähellä olleelle Twelve Mile –leirintäalueelle, joka taisi olla tähän mennessä kallein eli n. 5 euroa per hlö.

Queenstown

Näimme muuten eräällä parkkipaikalla Uusi-Seelantilaista ystävällisyyttä: eräs vanha pariskunta oli nähnyt jotkut tytöt parin viikon ajan samalla parkkipaikalla pinkkeine retkituoleineen ja he olivat ostaneet tytöille roséviininpullon toivottaakseen heidät tervetulleeksi Uuteen-Seelantiin. Oli oikein mukava ele heiltä. :)