Mutta missä on JJ: huhtikuuta 2012

Vähän — ja vaikka missä — nukuttujen päivien ja öiden jälkeen olimme Hobartin lentokentällä, Tasmaniassa. Ensi töiksemme painelimme autovuokraamoon hakemaan autoa, jonka olimme jo aikaisemmin varanneet. Autovuokraamossa kaikki meni hyvin, paitsi piti vähän väitellä vakuutuksista eli meille sanottiin, että haluamaamme vakuutusta ei ole olemassa. Aika paha väite sillä ihan muutama päivä sitten meillä oli samalta firmalta juuri se vakuutus, jota pyysimme. Menivät melkein sanattomiksi tokaisten vain: ”Mutta ei tuo kata mitään.” No ihan tarpeeksi meille. :D Itse auto oli samaa pientä luokkaa kuin aikaisemmat, mutta tällä kertaa pirteän punainen.

Pirtsakka punainen

Tällekin matkalle olimme tehneet yöpymissuunnitelman couchsurfingin kautta. Matkan alussa ihan kaikki paikat eivät olleet vielä ihan varmistettuja, mutta pari ensimmäistä yötä ainakin, joten siitä oli hyvä lähteä liikkeelle hyvillä mielin.

Ensimmäisenä päivänä meillä oli tarkoitus ajaa Queenstowniin (n. 300 km Hobartista) yöksi Tasmanian länsipuolelle ja katsella siinä välissä, mitä vastaan tulee. Jennika kartan lukijana tutkiskeli karttaa ja sanoi, että matkan varrella olisi pari kansallispuistoa. Ajattelimme siis poiketa sinne. Sinne mennessämme tajusimme, että kansallispuistoon piti maksaa, jos halusi mennä visiitille (suurin osa, ainakin 95%, esim. Queenslandin tai New South Walesin osavaltioiden kansallispuistoista eivät olleet maksullisia). Päätimme skipata tämän puiston, josko toisiin puistoihin ei olisi niin kallis pääsymaksu.

Jatkoimme matkaa Lake St. Clairin kansallispuistoon. Siellä kohtasimme saman ”ongelman”: pääsymaksu. Ostimme siis kansallispuistopassin, johon kuului kaikki kansallispuistot, ettei ”ongelmaa” enää tulisi vastaan. Itse St. Clairin puisto oli ehkä hieman tylsä. Kävimme kävelemässä kulttuurikävelyn eli muutaman kilometrin polun metsässä, jossa oli informaatiotaulu (eli kulttuuriosio) siellä täällä aboriginaalien ja luonnon synergiasta. Lopuksi vilkaisimme siellä olevaa järveä ja jatkoimme matkaa.

Lake St. Clair

Matka jatkui kohti Queenstownia jo aika nälkäisinä, koska olimme syöneet viimeksi Melbournessa aamulla hostellissa. Hieman energiavajareissa jaksoimme kuitenkin vielä bongata matkalla yhden sademetsäkävelyn, vesiputouksen ja monta kaunista järveä, kunnes lopulta saavutimme ”Tervetuloa Queenstowniin” –merkin. Itse kylä oli solan pohjalla ja saavuttamamme kyltti oli ylhäällä. Sieltä kiemurtelimme varmaan 99:n kiemuran kautta solan pohjalle etsimään majapaikkaamme. Otimme kuvan kylän informaatiotaulussa olevasta kartasta ja löysimme itsemme perille. Hostimme Caro oli juuri tekemässä ruokaa ja tarjosi sitä myös meille. Oli kyllä helpotus saada ruokaa! Ehdimme hieman rupatella Caron kanssa mutta aika nopeasti väsymys vei meidät unten maille.

Nälkäiset vesiputouksen bongaajat

Länsi-Tasmanian vuoria

Länsi-Tasmanian vuoria 2

Kylä O:n kohdalla :)

Tarkoituksemme oli nousta aikaisin, jotta ehtisimme erinäisiin paikkoihin ajoissa, mutta väsymyksemme kuljetti meidät seitsemältä nousun sijasta kymmeneltä nousuun. Caro oli lähtenyt jo töihin, joten valitettavasti emme ehtineet tutustua häneen enempää. Aamupalan jälkeen oli aika körötellä Cradle Mountainille (Kehto Vuori), joka on yksi Tasmanian suosituimmista paikoista vaeltajien keskuudessa sen kauniiden luontomaisemien vuoksi.

Caro lumessa (kuva jäi ottamatta)

Pääsimme perille puolen päivän jälkeen ja kävimme Cradle Mountainin infopisteessä. Sanoimme speksimme: noin kolmen tunnin kävely tekisi terää. Mies vastaanottotiskin toiselle puolella räätälöi kartasta meillä noin kolmen tunnin mittaisen kävelyn, jossa piti olla vuoristomaisemaa, vuoristojärviä, ja hieno näköalapaikka. Kävelyn alkupaikkaan piti ottaa pieni bussi ja tarkoituksemme oli lopettaa toiseen paikkaan, josta pääsisimme toiselle bussilla takaisin.

Kaukana siintää Cradle Mountain

Meidän patikointi päivällemme sattui mitä parhain ilma: aivan kirkas taivas auringonpaisteella varustettuna ja ihanan raikas ilma. Aloitimme kävelemisen kullankeltaisilta tasangoilta, jossa oli hieman suomaista tunnelmaa. Kävely jatkui sademetsän läpi todella kauniille vuoristojärvelle, jonka jälkeen kiipesimme koko ajan ylöspäin (välillä melkein kohtisuoraan) kohti paikkaa nimeltä Marion’s Lookout (Marionin näköalapaikka). Näkymä sieltä oli aivan upea! Vietimmekin siellä muutaman tovin kuvaten ympäristöä ja haukkoen Tasmanian raikasta ilmaa. Lopuksi kipusimme eri reittiä alas ja kävelimme vielä hetkisen ylhäältä nähdyn Dove järven vierustalla. Bussilla pääsimme takaisin informaatiopisteelle.

Kävelyn aloitus

Kaunis vuoristojärvi

Kaunis vuoristojärvi ylempää

Jennika ja Dove järvi

Jukka ja Cradle Mountain

JJläiset ja Cradle Mountain

Dove järvi.

Kävelyn jälkeen meillä oli tarkoitus vierailla Mole Creek nimisen paikan luolissa, mutta pommiin nukkumisen vuoksi emme ehtineet käydä niissä. Ajoimme kuitenkin niiden ohi Launcestoniin, ja päätimme tulla seuraavana päivänä käymään jossain niistä, vaikkakin siitä tulisi yli sadan kilometrin paluukoukkaus.

Launcestoniin pääsimme perille piitkän mäen saattelemana (Launceston on myös vuorten keskellä solassa, mutta kaupunki toisin kuin Queenstown). Karttoja pyöritellessämme löysimme Angen, seuraavan yön hostin, kodin. Avaaman tuli mies, joka osoittautui hänen poikaystäväkseen, Markiksi. Meillä oli oikein mukava ilta heidän ja Angen kahden beaglen kanssa. Juttelimme niitä näitä ja Ange kertoi meille myös huonoista kokemuksista couchsurfingin parissa. Jostain Amerikkalaisesta hepusta, joka sokeuden varjolla pyysi saada tulla yöksi, mutta oli osoittautunut melko oudoksi henkilöksi. Aina ei voi tietää ihmisistä.

Pitkä alamäki Launcestoniin

Mark, Ange, koirat ja me

Seuraava päivä alkoi siis sillä, että ajoimme takaisin Mole Creekin luolille, joista valitsimme visiittimme kohteeksi King Solomonin luolan. Meidän lisäksi opastetulla (luoliin ei päässyt ilman opasta) luolakierroksella oli kaksi pojankloppia. Kun he tulivat paikalle ja alkoivat puhua, huomasimme, että he olivat Suomesta :) Pieni maailma. Luolakierrokselle näimme, jos jonkinlaista kiveä ja kristallia. Hienon näköisiä olivat. Jännin yksityiskohta oli se, että suurin osa kivistä näytti ihan muovilta, vaikka ne olivat ihan luonnon vuosituhansien saatossa aikaansaamia muodostelmia.

Suklaarusinoita luolassa

Muodostelmia luolassa

Röpelöisiä kivipuikkoja luolassa

Lapanen luolassa

Piikkikatto luolassa

Jäätelökristallia luolassa

Verhot luolassa

Pienestä maailmasta sen verran vielä: nämä suomalaiset. Kierroksen jälkeen juttelimme heidän kanssaan hetkisen. Juttelun päätteeksi toinen klopeista äityi kysymään meiltä, että olimmeko Oulusta. Jukka totesi olevansa Oulusta. Hekin olivat. Kuivasjärveltä. Jukka kysyi, että tunsiko heistä kumpikaan erästä Jukan entistä työtoveria. Tunsivat he. Olivat olleet joskus koulussa samaan aikaan. Eli terveiset vaan Tipeksille Kangasvieren Teemulta. Pienen pieni maailma. Ja siis niin, tätä ei olisi tapahtunut, jos emme olisi olleet väsyneitä, nukkuuneet ”pommiin” pari päivää aikaisemmin ja missanneet edellisenä päivänä luolat. Kaikella on vissiin tarkoituksensa :D

Maailman minimaalisuuden toteamisen jälkeen meillä oli edessä matka takaisin Launcestoniin, josta suuntana Scottsdale ja sitten St. Helens. Matkaa oli yhteensä n. 160 kilometriä ja se tuntui ihan helpon pieneltä matkalta. No, asia ei ollut kuitenkaan näin. Suurin osa matkasta oli tarkoitus ajaa Tasman Highwayta, joka osoittautui ehkä maailman ärsyttävimmäksi tieksi. Pieni (ERITTÄIN) mutkainen vuoristotie ei sallinut kovin suuria nopeuksia, joten ajomatkaan meni ainakin 3 tuntia. Perille kuitenkin päästiin ja kävimme tsekkaamassa paikan nimeltä Bay of Fires. Siellä meren rannalla olleet kivet olivat ihan punaisiksi värjäytyneitä ja oikeastaan ihan kauniin näköisiä. Syy kivien väriin on punainen jäkälä. Luonto on joskus ihmeellinen :)

Tulikiviä Bay of Firesissä 1

Tulikiviä Bay of Firesissä 2

Kun Bay of Fires oli koluttu läpi, ajoimme iltamme yöpymispaikkaan Bichenoon, Miken luokse. Hän oli jonkinsortin turistien kuljettaja ja oman elämänsä sankari. Työstä sai kuulemma sen verran hyvin rahaa, että sitä täytyi tehdä vähän ja vapaa-aikaa oli vaikka muille jakaa. Aikaa oli meillekin illalla sen verran, kun saavuimme, että lähdimme ”pingviinijahtiin”. Mike esitteli meillä Bichenon piskuisen kylän ja menimme pimeässä rannalle, josko siellä muutama pingviini olisi ollut. Kävimme ihan taskulamppujen kanssa kävelemässä, muttemme nähneet ainuttakaan. Autolla ajaessa näimme kuitenkin pari tien varressa hengailemassa. Ne olivat sinipingviinejä ja erittäin söpöjä pieniä otuksia. Emme häirinneet niitä sitten sen enempää, vaan painelimme takaisin Miken kotiin ja sitten nukkumaan.

Suttuiset sinipingviinit

Mike ja me

Aamu alkoikin sitten sillä, että kävimme ihmettelemässä Bichenon Blowholea. Se oli reikä kalliossa, josta turskahteli monta litraa vettä suihkun lailla ilmaan aaltojen iskiessä kallioihin. Jatkoimme matkaamme sitten päivän pääkohteeseemme Freycinet kansallispuistoon, joka on Tasmanian itärannikon suosituin kohde.

Jukka melkein suolasuihkussa

Sinne päästessämme oli juuri sellainen pikkuärsyttävä vesisade, jonka vuoksi jätimme yhden rantakävelyn tekemättä. Kävimme kuitenkin tarkistamassa näkymiä lähellä olleesta majakasta ja sen ympäristöstä. Sen jälkeen ajoimme Coles Bayn kautta paikkaan nimeltä Wineglass Bay (Viinilasi Lahti).

Todella sateinen aamu


Kauniisti hymyilevä tyttö kivenkolossa

Wineglass Bayn tarkastelun aloitimme kävelemällä näköalapaikalle, josta oli erittäin kaunis näkymä itse lahteen. Ja koska näkymä oli niin kaunis, päätimme kävellä paikan päälle. Jostain kumman syystä sade oli loppunut ja tilalle tuli lämmin ja aurinkoinen sää. No mikäs sen parempaa, kun pääsimme ”Viinilasin” äärelle. Jäimme pällistelemään paikan hienoja aaltoja, joiden imuvoima oli valtava. Tämän kyseisen imuvoiman johdosta aallotkin olivat sen mukaiset eli aika suuret. Söimme eväämme (porkkanoita, myslipatukoita ja vettä) tuttavallisen kengurun seurassa joka ilmeisesti norkoili meiltä ruokaa. Emme antaneet, vaan menimme rantakallioille ihailemaan aaltoja.

Kävely välillä väsyttää

Lahti täynnä viiniä

Aaltoja viinissä

Silmätön pallokala

Ei mitään pieniä liplatuksia

"Oisko pitäny ottaa surffilauta messiin?"

Sateesta aurinkoon saa matkalaiset hymyilemään

Tuijotuskisa

Rentoilun jälkeen emme aluksi osanneet päättää mennäkö takaisin samaa reittiä vaiko ottaa pitempi reitti takaisin. Päädyimme pitempään reittiin, joka kulkisi metsän läpi niemen toiselle puolelle Hazards Beachille (Hasardien ranta) ja sieltä rantakallioita pitkin takaisin. Reitin valitseminen kannatti. Jennika sai Hazard Beachilla simpukkakokoelmaansa lisää artikkeleita ja muutenkin aurinkoisena päivänä oli mukava strollailla pitkin rantakallioita. Erittäin hyvä päivä kauniissa ympäristössä :)

Hazards Beach

Aurinko paistaa...JESSS!

Luonto on ihmeellinen

Päivän päätteeksi ajoimme yöpymispaikkaamme Orfordiin Davidin luokse. David oli ala-asteen opettaja, joka oli loukannut kätensä krikettipelissä — meidän epäonneksemme. Hän sanoi, että yleensä hänellä oli tapana kokata vierailleen ja soittaa pianoa laulun säestämänä, mutta rikkoontunut käsi esti tämän kaiken. Vietimme hänen kanssaan illan katsellen krikettiä (ensimmäinen ihminen, joka osasi selittää meille pelin säännöt), jossa oli jonkun sortin loppuottelu menossa. Samalla kerroimme hänelle Suomessa pelattavasta ”samantapaisesta” pelistä eli pesäpallosta. David aikoi ottaa pesäpallosta selvää ja opettaa tämän uuden pelin hänen luokalleen. :D Tämän mukavan illan päätti outo valoilmiö taivaalla (liian pitkä tähdenlennoksi ja se jatkui ihan jonkun kukkulan taakse), jonka epäilimme olevan joko meteoriitti tai tuhoonsa syöksyvä lentokone. Se kumpi se oli jäi meille ikuiseksi mysteeriksi :)

Krikettivermeet, David ja me

Aamulla herätessämme David oli jo painellut töihin. Meidän matkamme jatkui Hobartin ohi (Orford oli n. 70 km:n päässä Hobartista) etelään, Huon Valleyhin (Huon Laakso) ns. Far South alueelle (Kaukainen Etelä). Huon Valley oli kaunista aluetta, jossa kasvaa suurin osa Tasmanian omenan tuotannosta. Tien varsilla oli jääkaappeja, joista näitä herkkuja pystyi ostamaan eli meidänkin ruokavarastomme karttui parin kilon pussilla näitä herkullisia Golden Delicious –lajiketta olevia omenia.

Toinen asia ruokamatkailun lisäksi, mitä teimme Huon Valleyssa, oli lilluminen lämpimien lähteiden vesialtaassa. Ilma oli tuolloin aika kylmä, joten ”vain” 26-asteinen vesi ei itse asiassa tuntunut niin lämpimältä kuin sen oli luullut tuntuvan. Niin tai näin, ihan mukavan hetken vietimme siellä.

Uimassa

Loppupäivän ajoimme Hartz Mountains -kansallispuistoon ja kävimme katsomassa Arve Falls vesiputousta ja jäätikköjärveä nimeltä Osborne. Tarkoituksenamme oli ajaa myös Mt. Wellingtonin huipulle katsomaan Hobartia ylävinkkelistä kirkkaan sään vuoksi, mutta bensa alkoi olla vähissä, eikä bensuria ollut näkyvissä lähimaillakaan, niin jätimme varovaisuuttamme tämän nähtävyyden eri päivälle.

Lappimaisemaa

Jäätikköjärvi Harzt Mountainsilla

Illaksi ajoimme Andrew:n luokse aivan Hobartin lähellä olevaan Glenorchyyn. Hieman olimme Glenorchyssä hukassa ilman karttaa, mutta soitto Andrew:lle auttoi meidät perille. Andrew oli muurari ja erittäin huumorintajuinen kaveri. Vietimmekin hänen kanssaan hauskan illan nauraen ja hellien hänen koiraansa Fideliä.

Toiseksi viimeisen päivän Tasmaniassa olimme aluksi miettineet viettävämme Bruny Islandilla pingviinejä katsellen, mutta informaatiopisteestä sanottiin, ettei siellä hirveästi niitä ole. Periaatteessa ainoa aktiviteetti olisi ollut ottaa joku ylihinnoiteltu veneretki paikan päällä, niin ajattelimme, että menemme kansallispuistoon (Mount Field), joka ensimmäisenä päivänä jäi tutkimatta. Siellä teimme muutaman kävelyn nähden pari vesiputousta (Russell Falls ja Horseshoe Falls) ja todella vanhoja eli mielettömän korkeita puita.

Russell Falls

Horseshoe Falls

Iso puu

Palatessamme saimme jälleen kokea syy-seuraus suhteen. Koska jätimme ensimmäisellä kerralla menemättä puistoon, tullessamme takaisin pienen sateen saattelemana saimme nähdä upean sateenkaaren Tasmanian vuorten rinteiden edessä. Loppupäivä meni ihmetellessä ja blogia kirjoitellessa Andrewn luona. Andrew oli koko illan omien harrastustensa parissa eli saimme myös nähdä, kuinka voi koira isäntäänsä kaivata:

"Missä mun isäntä?"

Sateenkaari horisontissa

Viimeisenä aamuna herätessämme Andrew oli lähtenyt jo töihin. Aamupalan jälkeen suuntasimme uudestaan vuorelle, joka jäi käymättä bensavajauden vuoksi edellisellä kerralla. Tällä kertaa ei onni ollut myötä: päivä oli kaikkea muuta kuin kirkas. Ylöspäästessämme näkymä oli pelkkää kylmää sumua. :) Päätimme melkein välittömästi ajaa takaisin alas ja harhailla Hobartin vanhan kaupunginosan, Battery Pointin, kaduilla. Kivan intiimin fiiliksen antoi se alue vanhojen rakennuksien myötä. Lisäksi siihen kuului Salamanca Market -kauppakatu, jossa kävimme ajatusshoppailemassa tavaroita. Loppujen lopuksi viikon ja melkein 2000 km:n jälkeen aloimme olla melko naatteja ja päätimme ajaa lentokentälle palauttamaan auton ja odottelemaan illan lentoa Melbourneen. Olihan meillä ollut sentään mukava viikko, niin saa sitä vähän väsynyt ollakin.