Fijiläiseen fiilikseen päästiin jo lentokoneeseen noustessamme siellä soivan letkeän iloisen renkutuksen myötä. Rinkat ja reput saimme hyvin tsekattua sisään ja surffilautakin saatiin koneeseen ilman lisämaksuja. Lento meni kivasti ja koko matkan ajan odotimme innolla, että saapuisimme perille lämpöiseen ja kauniiseen paratiisisaariryhmään. Koneen laskeuduttua näimme kuitenkin sään olevan aivan jotakin muuta kuin aurinkoinen. Lämpö oli meitä vastassa niin kuin palmutkin, mutta aurinko oli paksujen tummien pilvien takana piilossa. Ja nämä pilvet tiputtelivat isoja vesipisaroita paksuna verhona alas päällemme.
Kävellessämme putkesta oli meitä vastassa iloinen kvartetti fijiläisiä muusikoita rämpyttelemässä kitaroitaan ja lauleskelemassa kansanmusiikkiaan ja väkisinkin tämä veti hymyn huulille. Tullissa oli snadisti hiillostava tilanne, koska kerroimme rehellisesti, ettemme tienneet ensimmäisten öidemme osoitetta. Yritimme selittää, että meidät oli tulossa hakemaan kentältä couchsurfing hostimme, ja ettei hän ollut informoinut meille yhteystietojaan (jälkeenpäin saimme kuulla, että couchsurfinki oli Fijillä kiellettyä). Meidän oli näytettävä lentolippumme ulos maasta ja selitettävä, mitä me meinasimme maassa tehdä ja missä asua ja lopulta hän vastahakoisesti päästi meidät maahan. Saimme kuitenkin kehotuksen seuraavaa kertaa varten tietämään edes yöpymispaikkamme osoitteen. Tajusimme siis, että olimme aivan liian rehellisiä ja olisimme vain voineet antaa jonkun hotellin osoitteen, niin kaikki olisi mennyt niin paljon smuuthimmin.
Kaikki kamppeet tulivat nopealla vauhdilla karusellista ja menimme jonottamaan turvatarkastuksen sekavaan jonoon käsissämme täyttämämme laput tullattavista esineistä valmiina. Kun oli meidän vuoromme, tullimies repi lappuset meiltä katsomatta niitä ja huitoi meille, että eteenpäin vaan. Heitä ei kauheasti kiinnostanut meidän tavarat emmekä me ilmeisesti näyttäneet liian epäilyttäviltä. :)
Kävelimme vipinää ja vilskettä täynnä olevaan tuloaulaan tarkkailemaan, mistä hostimme löytyisi. Päällemme hyökkäsi heti matkanjärjestäjiä kyselemään, mihin hotelliin olimme menossa ja juuri yrittäessämme selittää tilanteemme fijiläinen nuori nainen tuli meitä kohti. Hän sanoi, että hostimme oli pyytänyt hänet laittamaan meidät tulemaan taksinkyydillä hänen kotiinsa. Oli siis heti löydettävä pankkiautomaatti, josta saisimme rahat nostettua taksimatkaa varten. Automaatti lentokentällä oli kuitenkin epäkunnossa ja lastasimme kamamme taksiin ja fijiläinen Victoria antoi osoitteen kuskille, sopi hinnasta ja käski kuskin vielä ajamaan lähimmän pankkiautomaatin kautta.
Hyppäsimme autoon ja yritimme siinä puhua jotakin intialaisen kuskin kanssa ajaessamme kaatosateessa kuoppaisilla teillä kohti jotakin Nadi -kaupungin lähialuetta. Ohi vilisi sateen tummassa ilmassa palmuja, hienompia sekä rähjäisempiä asuintaloja ja hökkeleitä. Fijillä asuvista ihmisistä on nykyään noin puolet intialaisia ja toinen puoli fijiläisiä. Saimme monesti kokea Fijillä olomme aikana, että nämä kaksi ihmisryhmää eivät olleet kovin ihastuneita toisiinsa. Intialaiset näyttivät omistavan kaikki kaupat ja muutkin bisnekset ja fijiläiset olisi vain halunneet viettää rentoa elämää kalastaen ja kookospähkinöitä syöden eikä intialaisten luomassa bisnesmaailmassa.
 |
| Hienompaa hökkeliä |
Tulimme noin puolentunnin päästä ilmeisesti perille, koska kuski pysähtyi yhden ison talon kohdalle. Nousimme autosta ja otimme kamojamme autosta samalla, kun portin takana haukkui villisti kolme isoa koiraa ja pari iloista fijiläismiestä juoksi rappusia alas meitä vastaan. He auttoivat meitä tavaroidemme kanssa ja sisällä olohuoneessa tapasimme hostimme Dianen. Hän oli irlantilainen nainen, joka oli tavannut nykyisen fijiläisen miehensä jossain päin Saksaa ja he olivat sitten muuttaneet yhdessä Fijille. Miestä emme ehtineet nähdä, koska hän oli Brittien armeijassa töissä ja oli paljon poissa kotoa. Talo oli kuitenkin täynnä elämää, koska siellä asui koko liuta fijiläisiä nuoria aikuisia ja aina joitakin couchsurfereita. Meidän kanssa samaan aikaan oli siellä kaksi ruotsalaista tyttöä, mutta talo oli niin iso, että meille oli ihan oman huone. Vaihdoimme Seelannin kelille sopivat kamppeet hieman kevyempiin kuteisiin ja menimme seurustelemaan talon väsyneitten asukkien kanssa, joilla ilmeisesti oli edellinen ilta hieman venynyt. Myöhemmin meille tarjottiin myös illallista, mikä oli suuri helpotus, koska meillä ei ollut omaa ruokaa, kun emme käyneet ruokakaupan kautta tullessamme.
Seuraavina parina päivinä kuljimme ainoina valkoihoisina vanhoilla rupuisilla busseilla Dianen talosta Nadin keskustaan ja lähimpään lähiökeskustaan nimeltään Namaka tutustumaan kaupunkiin ja kulttuuriin. Kävimme markkinoilla katsomassa eksoottisia hedelmiä ja nuuhkimassa markkinameininkiä. Maistoimme alkuperäisiä paksuja banaaneja, oka-annoona hedelmiä ja saimme myös pienen maistiaisen Kava-juuren myyjien valmistamasta kavajuomasta. Löysimme Jukalle halvemmat kuin halvat aurinkolasit edellisten teipattujen ja fiksattujen lasien lopultakin sanottua itsensä irti ja kävelimme muuten vain ympäriinsä katselemassa katukuvaa ja siinä pyöriviä kauppiaita ja tallustavia ihmisiä.
 |
| Bussilla keskustaan |
 |
| Nadin pääkatu |
 |
| Markkinoilla |
 |
| Ihanan makoisa iso banaani |
 |
| Oka-annoona |
 |
| Oka-annoonan herkullinen hedelmäliha |
Meillä oli myös tarkoituksena etsiä itsellemme tietoa saarihyppelystä, joka oli turistien ”juttu” Fijillä. Erinäköisiä matkatoimistoja myivät erilaisia paketteja näille saarille ja halusimme löytää meille hyvän ja sopivan diilin jostain. Näimme pääkadulla infopisteen ja kävimme sieltä kyselemässä vähän mistä näitä hyppelyjuttuja kannattaisi lähteä etsimään, ja jos he tietäisivät, missä olisi sopivaa aloittelijoiden surffailla. Se ei kuitenkaan ilmeisesti ollut ihan puolueeton infopiste, vaan he soittelivat heti kavereilleen, että nyt täällä olisi sopivat uhrit odottelemassa. Nuori mies tuli ja vei meidät tien toiselle puolelle talon pimeitä kapeita portaita pitkin toiseen kerrokseen, jossa näytti olevan erilaisia epämääräisiä kauppoja ja kauimmaisessa huoneessa meidät otti vastaan ystävällinen nainen valmiina myymään meille unelmiemme lomapaketin.
Saimme muutamia muitakin täydellisiä lomapakettitarjouksia muualta, mutta emme tehneet vielä mitään päätöksiä. Dianen luona asuva Victoria, joka oli meitä vastassa lentokentällä, oli myös matkasuunnittelija ja halusimme myös kuulla hänen tarjouksensa ja ehdotuksensa.
Toisella kerralla, kun olimme lähdössä Dianen talolta lähimpään pieneen keskustaan, odottelimme bussia ”pysäkillä”, eli tienpenkereellä, meidän eteen pysähtyi auto, ja mies kyseli, jos tarvitsisimme kyytiä. Sanoimme olevamme menossa lähimpään keskustaan ja hän sanoi itsekin menevänsä sinne. Olimme kuitenkin hieman mietteliäitä, mutta päätimme kuitenkin hypätä kyytiin sen jälkeen, kun olimme tiedustelleet hinnasta ja mies oli naurahtanut, että kyytiä hän vain oli tarjoamassa.
Kaupungilla ollessamme kävimme myös parisen kertaa syömässä paikallisissa pienissä yksinkertaisissa syömälöissä. Saimme halvalla erittäin maukasta intialaistyylistä ruokaa. Jälkkäriksi löysimme itsellemme myös ihanaa banaanikakkua pilkkahinnalla Australiaan verrattuna.
Fijiläisillä on aivan oma kansallinen juoma, jota olimme odottaneet saavamme maistaa vähintään kerran ollessamme maassa. Diane oli ajatellut, että hän olisi järjestänyt meille, niin kun hän järjesti jokaiselle vieraalleen, Kava tervetuliaisseremonian. Kävimme siis 25-vuotiaan fijiläismiehen Nimin kanssa kävelemässä lähimmäiselle pikku kaupalle, jossa myytiin Kava-juurta joko kokonaisina pitkinä oksina tai jauheena pusseissa. Ostimme pienen pussin Nimin avustuksella varastolta näyttävästä ministä kaupasta paikallisten katsellessa meitä siihen malliin, että tietävätköhän nämä valkonaamat oikein, mitä ovat tekemässä. Kävelimme kauniissa illassa takaisin Dianen talolle ja perillä Nimi otti esille Kava-kulhon ja aloitimme tervetuliaisseremonian. Hän täytti kulhon vedellä ja kertoi miten tämän seremonian aikana tulisi käyttäytyä. Ensinnäkin jonkun oli oltava päällikkö (Jukka) ja yksi puhemies/-nainen (Jennika) ja sitten yksi juomamestari (Nimi). Kulho oli kilpikonnan näköinen ja se piti asettaa niin, että sen pää osoitti päällikön suuntaan. Päällikön oli aina juotava ensin puhenaisen päättämässä tahdissa eikä silloin kuin itseään huvitti, vaikka päällikkö olikin. Mutta ennen kuin seremonia alkoi, oli juomamestarin sekoitettava juoma. Osa kavajauhoista laitettiin suodatinpussiin, jota sitten pyöriteltiin ja hierottiin vedessä jotta kava-juuren maku sekoittuisi veteen. Juomamestarin oli yritettävä parhaansa mukaan tehdä sopivan vahvuuksinen sekoitus ja tarkistaakseen juomaa hän antoi kavan valua kupista takaisin kulhoon. Puhenainen arvioi sitten josko juoman läpi näki juuri sopivalla tavalla. Puhenainen oli siis päätettävä, milloin juomakierros olisi sopiva aloittaa. Silloin hän sanoi ”taki” ja juomamestari täytti kookospähkinästä tehdyn kupin kava-juomalla ja ojensi tämän päällikölle, joka taputti käsiään yhteen kolme kertaa ja otti kupin vastaan. Hänen oli juotava juoma yhdellä kertaa, ojennettava kuppi takaisin juomamestarille ja sanoa ”bula” eli kiitos, johon juomamestari (ja kaikki muut) vastasivat, että ”bula”. Jokainen sai sitten vuorollaan hörpätä tätä taikajuomaa. Jos halusi kuppinsa aivan täyteen, pyydettiin tsunamia ja puolitäyttä kuppia sanottiin High tideksi (nousuvesi). Kierrosten välissä jutustellaan ja fiilistellään. Juoma ei kyllä antanut mitään kummallisempia kiksejä, kuin että kieli meni pariksi sekunniksi vähän turraksi, eikä se muutenkaan kuulunut parhaimman makuisten juomien kerhoon.
 |
| Me ja Diane |
 |
| Nimi ja kavakulho |
Kolmistaan me Nimin kanssa istuimme ja pidimme tervetuliaisseremoniaa. Diane ei Kavaa juonut ja kaikilla muilla talossa asuvilla näytti olevan jotain muuta tekemistä ja ruotsalaiset olivat jo aamulla lähteneet omalle saarihyppelylleen. Mutta mukavaa meillä oli rupatella Nimin kanssa heidän kulttuuristaan, uskonnostaan, luonnostaan ja kaikesta Fijiin ja myös vähän Suomeen liittyvästä asioista. Saimme kokea vielä seuraavanakin iltana kava-illan, kun saksalainen poika oli saapunut taloon. Tällä kertaa melkein kaikki talossa asuvat osallistuivat ja järjestimme matoista paikkan parvekkeelle, jotta mahtuisimme kaikki kavakulhon ympärille.
 |
| Eurooppa vs. Fiji kavakulhon ääressä |
Olimme miettineet kauheasti Victorian esittämiä vaihtoehtoja saaripyppelylle ja katselleet esitteistä eri vaihtoehtoja saarista ja resorteista. Olimme lopulta valinneet omasta mielestämme sopivimmat saaret ja vieneet suunnitelmamme Victorialle, jonka jälkeen hän teki meille tarjouksen lauttamatkoista ja yöpymispaikoista. Hän kuitenkin palasi meidän luokse kahden suunnitelman kanssa: sen, jonka olimme itse ehdottaneet ja hänellä oli myös oma ehdotus. Hän selitti, miten meidän suunnitelma oli hyvin kallis ja hänen halpa. Meitä kuitenkin mietitytti vähän, mutta päivän mietittyämme sovimme hänen kanssaan, että ottaisimme hänen tarjouksensa vastaan, johon kuului kolme saarta, kymmenessä päivässä, kaikki venematkat, ruoat, oma huone ja parissa paikassa ilmaiset kajakit ja snorklaustarvikkeet. Ilmeisesti hän sai näiltä hänen ehdottamiltaan saariltaan asuvilta tuttaviltaan alennuksia ja sen takia hänen suunnitelma oli halvempi. Lähdimme nostamaan Victorialle rahaa etumaksuihin ja samalla kävimme ruokakaupassa ostamassa vettä saarille, koska saarilla ostettavan veden hinta oli kymmenkertainen.
Seuraavana aamuna meille oli tilattu taksikyyti satamaan ja sanoimme heipat Dianelle ja muille talossa asuville tyypeille ja sovimme, että tulisimme saarihyppelymme jälkeen vielä yhdeksi yöksi heidän luokseen. Taksi ajoi meidät yhden hostellin pihaan, jossa meidän piti vaihtaa varauslappumme lippuun ”lautalle” ja maksaa hupi taskusta olevasta paksusta setelipinosta.
Venematkamme saarelle oli pienellä moottoriveneellä, ”speedboatilla”, joka oli matalaan rantaveteen ankkuroitunut. Saimme siis kahlata tavaramme ja vesipullomme kanssa ulos veneelle. Kyytiin tuli toinen pariskunta ranskasta ja lähdimme hiljalleen ajamaan kohti ulkosaaristoa. Ajattelimme, että kunhan pääsemme hieman kauemmaksi rannasta, spiidaisimme vähän, koska meille kerrottiin, että siirtyminen tällä veneellä menisi kunnon vauhdilla ja alle tunnissa olisimme perillä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ajoimme samalla hitaalla vauhdilla eteenpäin, ja kun oli mennyt yli tunti, rupesimme kyselemään, mikä edessämme olevista saarista oli meidän Mana-saari. Saimme kuitenkin vastaukseksi, että se oli siellä kaukana horisontissa siintävä saari. Takanamme oli vasta vain noin puolet matkasta ajassa, jossa meidän olisi jo pitänyt olla perillä. Tullessamme avoimelle merelle aallot alkoivat olla niin voimakkaita, että ne keinuttivat venettä oikein kunnolla ja kastelivat meidät aivan märiksi, koska istuimme etukannella ottamassa aurinkoa. Tasaisin väliajoin veneestä kuului hieman omituisia ”pöt pöt pöt” ääniä ja moottori vaikutti välillä puoliksi sammuvan. Hetken päästä alkoi kuulua kahden intialaismiehistön vilkasta puhetta ja sitten meille ilmoitettiin, että olkaa valmiita, kohta on veneen vaihto edessä. Näytimme kaikki kysymysmerkeiltä, koska meille ei ollut kerrottu, että olisi veneenvaihto edessä keskellä merta. Noh, hetken päästä tuli toinen ”speedboatti” meidän veneemme lähistölle ja vähän aikaa se kikkaili, että pääsi sopivassa kulmassa meidän veneemme kylkeen. Pari kertaa se myös joutui hakemaan asemaansa uudestaan, koska aallot työnsivät voimallaan veneet pois toisistaan. Toinen miehistöstä auttoi meidät vuorotellen toisen veneen kyytiin, mutta tavaramme saimme jättää rikkinäiseen veneeseen. Miehistö vakuutti, että he tulevat perässä hitaalla vauhdillaan ja näin pääsisimme perille aikaisemmin.
 |
| Sataman lähellä oli vielä tyyntä |
Tällä toimivalla veneellä pääsimme sitten vauhdilla eteenpäin ja toivoimme saapuvamme kohta perille, koska Jukalla alkoi rakko kiristää pikkuhiljaa oikein kunnolla. Vähän ajan päästä Jukan ilme ja kiemurteleva istumatyyli alkoi näyttää oikein kärsivältä. Jennika joutuikin nousemaan veneen takaosasta selittämään tilannetta kuskille ja pyytämään häntä pysäyttämään veneen. Hän naurahti ja ymmärsi tilanteen ja siinä lipuessamme hiljalleen eteenpäin Jukka pääsi maustamaan merta yleisön seuratessa toimintaa silmät pyörällään ja hymysuin. Huh, helpotuksen laskiessa Jukan olemukseen kuski kiristi vahtia taas ja kohtapuolen saavuimme Manan saaren lähistölle. Näytti todella mukavalta saarelta ja pitkin raivattua kulkuväylää koralliriuttojen välistä lähestyimme valkoista rantaa.
 |
| Manan ihan ranta |
Rannalla vastassa oli paljon iloisia ihmisiä: jotkut ottivat aurinkoa ja toiset vain hengailivat palmujen alla. Meidät ohjattiin omalle hostellillemme, joka oli yksi kolmesta hostellista, jotka ihanasti sijaitsivat aivan rannalla. Hostellimme Sereana oli todella yksinkertainen ja oma huoneemme sijaitsi pienessä ränsistyneessä peltikattoisessa paritalossa keskellä paikallisten kylää. Asuimme siis kyläläisten asuinhökkeleiden, lapsien, koirien, kirkkojen, koulun ja jokapäiväisten askareitten keskellä. Hieman oli ensin hämminkiä huoneemme kanssa, koska sinne ei ollut avainta, vaan ovi laitettiin lukkoon kolikolla. Vähän protestoimme tätä ensin, mutta meidät vakuutettiin, että on ihan turvallista ja alkushokin jälkeen opimme elämään asian kanssa. Eikä meiltä varastettu mitään koko siellä olomme aikana. Muutakin hässäkkää oli huoneemme kanssa, kun he eivät saaneet vessamme ovea auki. Se oli jotenkin mennyt lukkoon sisäpuolelta tai jotain. Jonkin aikaa he yrittivät saada sen auki erilaisilla työkaluilla ja lopulta hostellimme ”pomotar” haki kotoaan ison veitsen ja mursi lukon. Saimme sitten tehdä tarpeemme vessassa, jonka ovea ei saanut kunnolla kiinni, vaan johon jäi kurkistusrako. Pari aamua vettäkään ei tullut suihkusta (joka muutenkin oli vain vesinoro) mutta se korjaantui nopeasti ilmoitettumme asiasta. Tällä saarella elettiin rennosti ja hitaalla tempolla pienistä murheista stressaamatta.
 |
| Meidän hostelli |
 |
| Hostellien rivi rannalla |
 |
| Hostellin takana jatkui kylä |
 |
| Kylän raitti |
 |
| Vasemmalta: keittiö, ruokailutila ja olohuone |
 |
| Valkoinen ovi oli meidän |
Manan pienellä vaatimattomalla saarella viihdyimme oikein hienosti. Tapasimme äärettömän mukavia reissareita omasta ja viereisistä hostelleista, joiden kanssa vietimme aikaa ruokapöydässä, odottamassa ruokailua (sen piti olla aina tiettynä aikana, mutta valmistui aina Fiji-aikaan eli joskus), jakaen kokemuksia ja elämyksiä reissuista ja elämästä, kylään tutustuessa, aurinkoa ottamassa rannalla ja snorklatessa eri rannoilla. Ruokaa saatiin siis kolme kertaa päivässä, jonka kylän naiset olivat valmistaneet. Sapuskat olivat aika yksinkertaisia mutta hyviä ja saimme maistaa monia uusia ja jänniä makuja. Viereisessä hostellissa järjestettiin myös Fijiläinen ilta, jossa saimme kokea taidokasta tanssia, tulijonglöörausta sekä meille opetettiin (meille tyhmille turisteille kehitetty) Bula-tanssi ja joitakin hyödyllisiä fijiläisiä sanoja kuten Bula = hei, terve, elämä, hyvä; Vinaka = kiitos sekä Sega na leqa = no worries mate (ei huolta kamu).
 |
| Polyneesialaista tanssia |
 |
| Patrickin tulishow |
Kylässä asusteli myös paljon koiria, jotka nauttivat rannalla olostaan välillä painien toistensa kanssa hiekassa, välillä pulahtaen rantaveteen tai laiskotellen palmujen varjossa selkänikamiaan venytellen. Tapasimme myös eräänä päivänä söpöimmän pennun ikinä. Sillä oli ihanat lörppökorvat, liian isot tassut ja uskomattoman jännän väriset silmät. Leikimme sen kanssa jonkin aikaa keskellä kylää, josta olimme sitten menossa kävelylle, mutta pikku kaveri ei halunnut jäädä, vaan lähti meidän mukaan. Yritimme sanoa että ”meneppäs nyt kotiin, olemme menossa kiipeämään kukkulalle”, mutta pentu vaan seurasi meitä. Ei lähtenyt edes takaisin, kun tulimme kylän reunalle ja lähdimme polkua pitkin ylöspäin. Lörppökorva seurasi meitä innolla ja ei se nyt meitä ihan hirveästi haitannutkaan. :) Rohkeasti se välillä lähti pari metriä meitä edelle tassuttelemaan, mutta pian pysähtyi tarkistamaan, että me varmasti olimme tulossa myös. Vähän puppeli väsyi lopussa ja saimme ottaa hänet syliin ja kantaa loppumatkan, eihän me nyt voitu jättää sitä siihen polulle yksin. Ylhäältä kukkulalta oli todella kaunis näkymä kylälle, vihreän saaren ylle ja sen ympäröivälle koralliriutalle. Matkalla takaisin kävimme vielä kylän vastakkaisella pienellä rannalla, jossa kuulemma oli kuvattu joku Survivor eli Selviytyjät-sarja. Siellä keräsimme pari simpukkaa ja katselimme, kun pikku koiruli ystävystyi aaltojen kanssa. Näytti olevan sille aika uusi ja jännä kokemus. Hassua. :)
 |
| Fleabagilta loppui kunto |
 |
| Sylin vaihto |
 |
| Mana-saaren kylä alhaalla |
 |
| Kukkulalle kiipijät |
Kävelimme takaisin kämpillemme ja juuri tultuamme ovellemme saapui naapuripariskunta siihen ja jäimme rupattelemaan heidän kanssaan. Pikku kaveri jäi meitä odottamaan myös, mutta oli ilmeisesti niin puhki, että sammui ovemme eteen. Rupateltuamme jonkin aikaa ajattelimme, että on parasta viedä kamu takaisin sinne, mistä olimme tahattomasti hänet napanneet mukaan. Kyselimme kyseisellä paikalla, josko tämä pikkuinen oli heidän koiransa, mutta meille kerrottiin, että se oli kylän koira eli kaikki sitä hoitivat. Heittelimme parisen kertaa vielä sille keppiä ja jätimme sen siihen tuttujen ihmisten pariin. Ihan sairaan söpeliini oli tämä karvakasa kyllä ja pitihän meidän antaa uudelle kaverillemme nimi. Mietittyämme eri vaihtoehtoja tulimme siihen tulokseen, että ”fleabag” eli kirppukasa sopisi hänelle parhaiten. Kuulimme jälkeenpäin, että hänen oikea nimensä oli browny (ruskuainen), mutta meille hän oli ja tuli aina olemaan Fleabagi. :D
 |
| Loppuleikki, leikki loppuu |
Saarelta löytyi tietysti myös paljon puita, joissa kutsuvasti roikkui isoja kookospähkinöitä. Näitä pähkinöitä sai syödä (ja juoda niiden mehun) niin paljon kuin kerkesi ja aivan ilmaiseksi. Kunhan vain poimi yhden puusta (sai siinäkin apua) tai maasta. Sitten joku ystävällinen saarelainen (olivat todella mukavia ihmisiä, joihin oli helppo tutustua) otti ison macheten ja avasi sen taidokkaasti. Ensin he tekivät siihen pienen reiän, josta pystyi hörppimään ihanat mehut ja sitten he halkaisivat pähkinän, jotta pääsi popsimaan valkoista lihaa. Joidenkin pähkinöiden liha oli todella paksua ja kovaa, kun taas toisilla ohuempaa ja löysän pehmeää jota pystyi kookospähkinän kuoripalalla kaapimaan suuhunsa. Aivan taivaallisen hyviä olivat kaikki. Nams! :)
Sitten tulikin aika lähteä seuraavalle saarelle eli Bounty-saarelle. Meillä ei ollut tarkoitus olla siellä kuin yksi yö, koska saarelle, johon oikeasti olimme menossa, ei päässyt suoraan Manalta, joten piti tehdä välistoppi Bountylla. Sinne menimme taasen sellaisella pienellä speedboatilla ja jännitimme siinä aamupäivällä, että tuleekohan se ollenkaan meitä hakemaan, koska meri oli suhteellisen levoton ja vene suhteellisen pieni. Tuli se kuitenkin lopulta ja saimme raahata tavaramme taas rantavedessä veneelle. Tällä kertaa emme saaneet itse nousta veneeseen heti, vaan meidän oli ensin työnnettävä se hieman syvemmille vesille ja sitten hypätä kyytiin. Vähän aikaa juutuimme työnnöistämme huolimatta rantahiekkaan, mutta lopulta miehistö sai veneemme sen verran syvään veteen, että iso moottori pystyttiin laskemaan niin alas, että sen voimat pääsivät tekemään tehtävänsä. Pääsimme siis lopulta liikkeelle. Miehistö oli yrittänyt virittää suojamuovin veneemme eteen ja sivuille, koska aalloista ja taivaasta tulisi pärskymään niin paljon vettä matkan aikana, että kastuisimme oikein kunnolla. Tai no, kastuimme silti, koska muovit vuosivat ja kaikista väleistä ja rei’istä pärski vettä naamallemme ja vaatteemme oli aivan litimärät saapuessamme perille. Tällä kertaa vene oli kunnossa, emmekä joutuneet vaihtamaan venettä keskellä merta, mutta kyyti oli muuten aika pelottava. Aallot olivat monta metriä korkeita (vene oli siis vaan pieni moottorivene) ja useimmiten kuski yritti ajaa kahden ison aallon välissä eikä niitä vastaan. Eteenpäin ei kyllä halunnut katsoa liikaa, koska sieltä näkyi vain aallonseiniä kummallakin puolella. Täysillä me kuitenkin mentiin niin, että vene vain lensi ilmaan välillä ja voimalla löi alas veteen takaisin. Perille kuitenkin päästiin ehjin nahoin ja jänskä kokemushan se oli eikä välipissallekaan tarvinnut pysähtyä. :D
 |
| Kala. Bounty |
Hostelli Bountylla oli enemmän hotellimainen, jossa oli hyvää, mutta tavallaan tylsempää buffettimaista ruokaa. Olimme jo tottuneet Manan kotiruokaan. Tälle pienelle saarelle mahtui vain tämä hostelli/resortti ja oli jotenkin kokonaisuudessaan liian sydämetön ja kaupallinen. Työntekijätkin olivat kyllästyneine ilmeineen ja ankeine lauluesityksineen osoitus siitä, ettei tämä ollut ollenkaan heidän juttunsa eikä viihtyneet tällaisella turisteille rakennetulla saarella. Emme mekään tykästyneet saareen, mutta ei se meitä niin paljon haitannut, koska seuraavana aamuna olimme jo lähdössä seuraavalle saarelle nimeltään Nacula.
 |
| Bounty Island |
Seuraava venematka, joka kesti n. 4 tuntia ei ollut pienellä moottoriveneellä vaan isolla lautalla. Pienellä veneellä meidät kuitenkin kyyditettiin kauemmas saaresta syvemmille vesille, mistä saimme sitten hypätä ison veneen kyytiin. Onneksi oli hyvä sää, joten pääsimme istumaan ulkona kannella ottamassa aurinkoa ja lukemassa kirjaa ja muuten vain nauttimassa kauniista maisemista lipuessamme vihreiden saarten ohi välillä pysähtyen jättämässä porukkaa pois, jotka olivat jäämässä aikaisemmille saarille. Upea saaristo pienine saarineen ja turkooseine vesineen.
